Osa 13. Pelastusoperaatio

Tervehdys jälleen!

Mun oli pakko vaihtaa Claryn ja sen kloonisiskojen silmät, koska ne aikasemmat bugitti. Niiden naamat meni ihan valkoseks. Toivottavasti ette häiriinny liikaa :) Lukuiloa!

*******

Aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta. Autio nurmi ympärillämme vihertyi kiivasta tahtia, kesä oli vihdoin saapunut. Tuijotin ikkunasta ulos iso, katkera pala kurkussani. Yritin kaikin voimin pitää turhautuneet kyyneleet sisälläni.

En edes tiennyt, miksi se häiritsi minua. Minä itse olin torjunut Andyn. Silti olisin halunnut niin kovasti pinkoa Evellen kimppuun, repiä tukon hiuksia hänen päästään, tunkea ne hänen suuhunsa ja katsella tyytyväisenä hänen kakomistaan.
"Sinä osaat siis maalata? Minä en osaa piirtää kunnolla edes tikku-ukkelia!" hän kikatti Andylle.

Kuulin heidän supatuksensa selvästi, aivan kuin he olisivat seisseet minun korvani juurella. En olisi halunnut kuulla. Olisin vaan halunnut lähteä, mutten pystynyt. Jokin piti takapuoltani tiukasti kiinni tuolissa.

Oli kulunut jo jokinen tovi, kun kykyni oli paljastunut. Sen jälkeen tunnelma mökissä oli muuttunut silminnähden. Kaikki olivat hiukan vaivaantuneita, eikä Evellen ja Andyn orastava suhde ainakaan helpottanut kenenkään ahdistusta.

"Sinulla on niin suloisen ruskeat silmät, voisin hukkua tuijottaessani niihin!" kuulin Evellen livertävän. Olisin halunnut pilkata häntä, nauraa hänen typerälle lehtikorulleen ja kertoa hänen kuulostavan yhtä idiootilta kuin Twilightin Edward. Siirappi suorastaan valui korvistani kaulalle.

Evelle sai minut tuntemaan itseni joksikin pallosimpun kaltaiseksi olioksi, vaikka olimme ihan saman näköisiä. Hänessä vaan oli jotakin, mitä olin aina toivonut itsessäni olevan. Jotakin, joka sai miesten jalat veteläksi ja housujen etumuksen pullottamaan. Keräsin voimani ja nousin hitaasti ylös. Halu kadota tästä maailmankaikkeudesta voitti viimein halun kuulla joka ikinen sana, jonka he vaihtoivat keskenään.

Oma vikanihan tämä on, sain mahdollisuuteni. Sitä paitsi onhan minulla vielä Benjamin, jos vaan onnistun löytämään hänet. Ja jos saan hänet vielä muistamaan minut. Claryce oli tuhonnut Benjaminin muistin täydellisesti. Silti uskoin, että jollain keinolla pystyisin palauttamaan hänen elämänsä takaisin hänen päähänsä. En suostunut uskomaan, että hän joutuisi rypemään kurjien ajatustensa keskellä koko loppuelämänsä. Painoin kädet puuskaan ja yritin pakottaa itseni rauhoittumaan. Kuulin Amalian hyräilevän hiljaa takapihalla ja suuntasin askeleeni sinne toivoen hänen kääntävän ajatukseni muualle. Olin kyllästynyt istumaan toimeettomana neljän seinän sisällä.

Viileä ilma sai hikisen pääni viilenemään ja tuskainen oloni helpotti. Hengitin syvään kesäisen raikasta ilmaa. Olimme päättäneet, että vain Andy sai käydä läheisessä kyläkaupassa hakemassa meille ruokaa. Kenenkään meistä ei ollut turvallista poistua mökistä. Tai niin ainakin Nadja uskoi. Hän oli omaksunut jonkin asteisen johtajan roolin tässä pienessä seurueessamme.

Amalia istui apaattisen näköisenä käsiinsä nojaten. "Mikäs sinua riepoo?" kysyin samalla kun kävelin pöydän ääreen ja istahdin häntä vastapäätä.

"Minua ahdistaa, kun emme tee mitään. Kaksi siskoistamme on vielä jossain, meidän pitäisi pelastaa heidät. En pysty elämään kun tiedän, että he ovat pulassa ja kaipaavat apuamme."

"Eikö meidän sinusta pitäisi etsiä heidät?" hän kysyi. Omatunto kouraisi vatsaani. En ollut uhrannut ajatustakaan järjestön armoilla oleviin sisariini, koska olin niin keskittynyt Andyyn ja Evelleen.
"Tietysti, meidän on pakko tehdä jotain. Minäkään en saa nukuttua heidän takiaan", huudahdin kiireesti.

"Oletko puhunut Nadjalle tästä?" kysyin. Olin arastellut Nadjan seuraa jo pitkään. Minua ahdisti, kun hän tietoisesti vältti koskettamasta minua edes vahingossa. En edes tiennyt, mikä hänen kykynsä oli. Hän ei selvästikään halunnut minun saavan sitä. Pikkulintu edessäni nosti pienen päänsä ja tuijotti minua tyhjillä, mustilla silmillään.
"En. Voisitko sinä mennä puhumaan hänelle? Minä yritän sillä välin etsiä heidät", Amalia pyysi. Hänen ilmeensä muuttui sulkeutuneeksi ja katsoin parhaakseni lähteä sanaakaan sanomatta takaisin sisään Nadjan luo.

"Meidän on pakko pelastaa heidät! Emme me voi vaan elää täällä esittäen, että kaikki on hyvin", ärähdin kiivaasti. Nadjan mielestä meidän olisi pitänyt nauttia tästä seesteisestä hetkestä, jossa nyt elimme.

"Mutta kaikkihan tavallaan on hyvin. Järjestö ei ikinä löydä meitä täältä. Sitä paitsi se on vaarallista, ne idiootit ovat varmasti parantaneet suojajärjestelmiään meidän pakomme jälkeen."

"Hmm.. Tietävätkö ne, että Evelle pystyy pysäyttämään ajan?" Nimen lausuminen sai taas ison möhkäleen nousemaan kurkkuuni, mutta nielaisin sen väkisin alas.

"Tietävät varmaan. Tai en minä tiedä. Miksi?"

"Heidän pelastamisensa on varmasti ihan helppoa, me vaan pysäytämme ajan ja se on siinä", vastasin iloisesti. Suunnitelmani tuntui melkein liian helpolta, mutta olin tyytyväinen koska pelastamisoperaatio antoi minulle edes jotakin tekemistä.

Päätimme lopulta, että minä ja Amalia lähdemme. Minun oli vaikeaa pitää yllä samaan aikaan kahta voimaa, joten minä vastasin ajasta ja Amalia johdatti meidät oikeaan suuntaan. Niinpä matkustimme iltapäivällä Skyfallin luonnontieteelliseen museoon.

"Tämä on sitten erikoista. Ihan oikeasti", Amalia kuiskasi minulle. En olisi voinut olla enemmän samaa mieltä. Ihmiset seisoivat jähmettyneenä paikoillaan kuin vahanuket. Oli karmivan hiljaista, edes tuulen suhinaa ei kuulunut. Sen lisäksi ajan pitäminen pysähtyneenä oli hirveän raskasta. Tuntui, kuin olisin kannatellut hartioillani jotakin näkymätöntä mutta järjettömän painavaa. Taakka painoi hartiani alas. Olin iloinen ettei minun tarvinnut olla yksin.

Etenimme hitaasti huoneeseen, jossa oli maatilan eläimiä. Ikävistä tunteistani huolimatta jokin lapsellinen osa itseäni alkoi hiipiä selkäpiitäni pitkin pikkuhiljaa kun lähestyimme paikalleen seisahtuneita ihmisiä.

"Katso nyt näitä, niin onnellisia ja rakastavaisia. Voi kumpa itsekin voisin vaan tulla unelmieni miehen kanssa museoon pussailemaan", huokaisin apeasti. Annoin katseeni kiertää kohti muita huoneessaolijoita.

Repesin nauruun katsellessani lasta, joka juoksi iloisesti eläimiä kohti. Hän oli niin iloisen näköinen. Muistin, kuinka sinkoilin pienenä Janen kanssa eläintarhassa häkiltä toiselle. Muisto sai suupieleni kaartumaan leveään, haikeaan hymyyn.
"Clary, jatketaan matkaa. Voit tulla tänne ihmettelemään joskus, kun meillä on vähemmän tärkeää tekemistä", Amalia hekotti.

"Senkin ilonpilaaja! Keskeytit ihanan muistelotuokioni!"
"No anteeksi kamalasti. Mennään seuraavaan kerrokseen, minun mielestäni he ovat siellä", Amalia nauroi.

"Vau. En tiennytkään, että ne olivat noin valtavia", kuiskasin haltioituneena.
"En minäkään. Äiti ei koskaan vienyt minua luonnontieteelliseen museoon." Amalian ääni kaikui hiljaisilla seinillä aavemaisesti.

"Ei minunkaan", vastasin. "Mutta pääsin sentään katselemaan oikeita eläimiä eläintarhaan."

"Kylläpä minulla on ollut kurja lapsuus."

"Meidän pitää sittenkin mennä alemmas, he eivät ole täällä. Tai ovat, mutta suoraan allamme", Amalia sanoi äkkiä. Ajan taakka painoi hartioillani yhä enemmän. En halunnut tietää, mitä tapahtuisi jos luovuttaisin ja antaisin sen painaa minut lyttyyn. "Mennään vaan äkkiä", hengähdin vastahakoisesti. Liikkumattomat dinosaurukset ja ihmiset loivat ympärillemme lumoavan kokonaisuuden, jota olisin halunnut ihmetellä vielä pidempään.

"Onpas erikoisia tyyppejä. Tai ainakin tuo huivipäinen. Ei täällä noin kylmä ole", kuiskasin. Jostain syystä en rohjennut puhua kunnolla ääneen.

"Maailma on täynnä mitä merkillisempää porukkaa, Clary hyvä", Amalia vastasi ja käveli ripeästi ohitseni ja alkoi tiirikoida lukkoa. Minä olisin halunnut päästää ajan taas käymään ja kysyä, keitä nuo kaksi olivat.

Huivipäinen tuntui niin tutulta. Ihan kuin olisin tuntenut hänet joskus. "Se aukesi!" Amalia hiiskaisi.

Kurkkasin sydän pomppaillen oven raosta. Huone oli tyhjä. "Minun on pakko laittaa aika takaisin päälle, jotta pääsemme hissillä alas." Minua jännitti niin että luulin pökertyväni, mutta hillitsin silti otteeni ajan painosta. Pelästyin hirveästi yhtäkkiä ympärillämme vallitsevaa meteliä, joka kuului kumeana suljetun oven takaa. Tartuimme toisiamme kädestä kiinni ja puristimme lujaa kunnes hissi saapui. Astuimme jalat tutisten hissiin ja laskeuduimme kellarikerrokseen. Veri suorastaan kohisi korvissani.

"Ainakaan mikään hälytys ei lähteny soimaan", huokaisin helpottuneena kun pääsimme perille. Sillä sekunnilla kun hissin ovet sulkeutuivat, kaappasin ajan takaisin hallintaani. Tällä kertaa se tuntui vielä kamalammalta, aivan kuin olisin hukkumaisillani. En saanut kunnolla happea, mutta pinkaisin silti Amalian perään ja lähdimme määrätietoisesti juoksemaan sokkeloisilla käytävillä.

"Oih!" Amalia huudahti ja pysähtyi kuin seinään. Kaksi mustapukuista vartijaa seisoi merkillisessä asennossa kulman takana.
"Mitä hemmettiä nuo oikein hommailevat?" Ahdistuksesta huolimatta minua nauratti. Vartijat näyttivät niin idiooteilta.

Ohitimme varovaisesti heidät ja jatkoimme matkaamme. Tunsin sisarteni olevan lähellä, vaikken pystynyt käyttämään Amalian voimaa.

"He ovat täällä, eivätkö olekin?" hihkaisin iloisesti. Kaikki oli mennyt niin hyvin. Liiankin hyvin.
"Niin ovat", Amalia kuiskasi ja alkoi väkertää lukon parissa. Hypistelin tuskastuneesti hiuksiani.

Pian lukko napsahti auki ja liu'utimme oven syrjään. Astuimme varuillamme huoneeseen.

"Missä ykkönen on?" ihmettelin. "Mitä me nyt teemme? Minä en jaksa pidätellä aikaa enää kauaa, me emme voi jäädä tänne etsimään häntä!" parahdin.
"Otetaan vaan hänet, etsitään toinen myöhemmin", Amalia kuiskasi ääni väristen.

"Miten ihmeessä minä saan sinut kannettua tuollaisessa asennossa?" pohdin ääneen. En uskonut hauisteni kestävän vaikka vahva olinkin. Kumarruin kuitenkin hänen ylleen ja nostin hänet käsivarsilleni.

"Ethän sinä olekaan niin painava kuin miltä näytät", mutisin. Tunsin hikikarpalojen tiivistyvän selässäni, kun yritin kaikin voimin pitää ajan pysähtyneenä. Korvassani alkoi tinnittää inhottavasti.

"Amalia, nyt lähdetään! Meillä alkaa olla kiire!" huohotin.
"Mihin ne tarvitsevat kaikkia näitä tavaroita? Miksi he tekevät meille näin? Minua pelottaa!" Amalia höpisi itkuisesti.

"En minä tiedä. Mutta ihan oikeasti, mennään jo! Minä en pysty tähän enää kauaa!" hiiskaisin. Polveni alkoivat vapista, mutta yritin pysyä rauhallisena. Minä pystyn tähän. Minä pidän tämän hallinnassa kunnes pääsemme pois täältä. Tahdonvoimastani huolimatta tunsin, kuinka paino harteillani kasvoi kasvamistaan.

"Tämä on niin-" Loppua hän ei ehtinyt sanoa, kaikki tapahtui niin äkkiä. Taakkani kasvoi liian suureksi, en saanut happea. Pelkäsin menettäväni tajuntani, ellen vapauttaisi aikaa taas. Sitten hälytyssummerit alkoivat soida.

*******

Noniin vihdosta viimein! Tällä kertaa kirjottaminen tuntu tosi hankalalta, varsinkin loppua kohden. Kuvat oli kyllä valmiina jo pari viikkoo sitten mutta en vaan jotenkin osannut kirjottaa mitään järkevää, siitä tämä viivästys :(

 Raportoikaa ihmeessä ajatuksianne :)