Osa 10. Helpotus

Kietaisin vanhan pyyhkeenrähjän ympärilleni ja lähdin pinkomaan huutoa kohti niin lujaa kuin pääsin. Mitä täällä tapahtuu? Miksen minä kuullut kenenkään tulevan sisään? Pelko kasvoi sisälläni askel askeleelta suuremmaksi. Entä jos Andylle tai Benjaminille on sattunut jotain? Kiipesin tikapuut ylös puolessa sekunnissa ja ryntäsin ovesta sisään.

"Voi ei" huudahdin kauhuissani ja seisahduin niile sijoilleni. Kyyneleet alkoivat virrata poskilleni hallitsemattomasti.

"Andy", kuiskasin ja tunsin polvieni alkavan pettää alta. En pystynyt hengittämään enkä liikkumaan. Pakotin tärisevät jalkani ottamaan askelia toinen toisensa jälkeen hänen luokseen. Älä ole kuollut, ole kiltti, älä ole kuollut, toistelin mielessäni haukkoen henkeäni. Sydämeni takoi kiivaammin kuin olisin uskonut sen pystyvän.

Kumartuessani häntä lähemmäs sain huokaista helpotuksesta, kun kuulin hänen heikkojen sydämenlyöntiensä tasaisen rytmin. Hän hengitti pinnallisesti ja tuskallisen kuuloisesti, mutta se riitti minulle. Hänen nenästään vuoti verta, häntä oli lyöty kasvoihin. En käsittänyt miten tämä oli mahdollista. Minullahan oli uskomattoman hyvä kuulo, mutta en kuullut mitään. Kuka täällä on ollut? Kuinka Andy pääsi ylös ilman, että minä tiesin siitä? mietin tokkuraisesti.

Tämä kaikki on minun syytäni. Olin varma, että järjestö on tämän kaiken takana. He olivat saaneet tietää meidän piilopaikastamme. Mutta kuinka? Pikkuhiljaa sekavat ajatukseni takertuivat kiinni Benjaminiin. Hän tiesi. Mutta olisiko hän tosiaan pystynyt pettämään meidät vielä uudestaan? Ja mikseivät he tulleet saman tien poimimaan minua lammesta vaan ainoastaan päättivät hakata Andyn henkihieveriin?

Minun oli hirveän vaikea uskoa sitä. Mutta toisaalta, entä jos hän oli ollut koko ajan valehtelija? Tai jos hän vain suuttui minulle niin hirveästi kun ajoin hänet ulos. Niiskahdin, pyyhin kyyneleet poskiltani ja kannoin Andyn sohvalle lepäämään. On kai viisainta odottaa, että hän herää ennen kuin teen typeriä johtopäätöksiä itsekseni.

Kävin vaihtamassa ylleni ensimmäiset puhtaat vaatteet jotka kaapista löysin. Ne olivat miehille tarkoitetut mutta en jaksanut välittää. Tuijotin lohjenneesta seinästä ulos kauniiseen, keväiseen päivään joka oli kaikessa hiljaisuudessaan alkanut sarastaa. Ilma tuoksui puhtaalta ja raikkaalta, kuulin jopa lintujen laulavan läheisten puiden oksilla.

Oli kulunut jo monta tuntia, mutta Andy ei ollut vieläkään herännyt. Toisaalta hän oli saanut melkoisen rajun iskun kasvoillensa. Odotin kuitenkin malttamattomasti, että hän virkoaisi. Minua pelotti pysyä paikalleen sidottuna mökissä, jossa järjestö tiesi meidän olevan. Tuntui, että oikeastaan vain odotin hetkeä, jolloin he marssivat tänne puiden lomasta ja sieppaavat minut ja tappavat Andyn.

Vaikka kuinka yritin miettiä, en vieläkään ymmärtänyt heidän logiikkaansa. Miksi lyödä Andya? Miksi he jättivät minut rauhaan? Hän näytti niin suloiselta ja haavoittuvalta maatessaan kasvot haavoilla sikiöasennossa nuhjuisella sohvalla. 

Tässä ei ollu mitään järkeä. Äkkiä kuulin heikon huokaisun. Hän alkoi herätä. "Tuota.. mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi ääni karheana.

Pikkuhiljaa hän kampesi istumaan ja haukotteli kipeän näköisesti. "No jopas, mitä ihmettä", Andy sanoi ja yritti pyykiä verta kädestään sohvan reunaan, Kävelin hitaasti hänen viereensä istumaan ja kerroin oman näkemykseni tapahtuneesta.

"Mutta kuinka sinä voit?" kysyin kun sain tarinani päätökseen. Sipaisin hänen veristä kämmenselkäänsä. "Sattuuko sinuun?"

"Ei sillä ole väliä. En tajua itsekkään mitä tapahtui. Tai siis minä tulin tänne ja Benjamin odotti minua sohvalla. Se näytti ihan karsealta. Se ehti vain avata suunsa kun yhtäkkiä kaikki meni ihan sekavaksi. Joku liikkui tosi nopeasti, sitten minä huusin ja tunsin iskun naamassani. Sen jälkeen kaikki pimeni", hän sanoi hitaasti. "Mutta miten ihmeessä se sinun järjestösi tiesi, että me ollaan täällä?"

"Minä en tiedä. Tämä on niin erikoista. Meidän on ihan pakko lähteä, olen ihan varma että ne tulevat takaisin minä hetkenä hyvänsä", sanoin anovasti ja tunsin omantunnon piston rinnassani. Andy oli vasta herännyt tuntien tajuttomuudesta  ja nyt minä jo hoputin häntä ylös. Ja mitä kummaa Benjamin täällä teki?

"Joo, mennään vaan. Minä käyn ensin hiukan pesulla, korpithan tässä hyökkäävät kimppuun ja lennättävät minut ties minne jos lähden ulos kuin kävelevä lihasuikale." Hän nousi ylös ja päästi pienen inahduksen, häntä selvästi sattui. Huokaisin ahdistuneesti. Minua ärsytti suunnattomasti tämä epätietoisuus.

Olimme kävelleet koko päivän yhä kauemmas kaikesta asutuksesta. Ilta oli alkanut hämärtää ja minulla oli kurniva nälkä. Emme kuitenkaan uskaltaneet pysähtyä ostamaan mistään ruokaa, koska pelkäsimme järjestön seuraavan meitä.

Andy oli jaksanut urheasti koko matkan vaikka hänellä oli varmasti karseampi olo kuin minulla. Matka oli taittunut lähestulkoon vaiti, molemmilla oli hiukan epävarma olo. Emme olleet olleet kaksistaan sen jälkeen kun hän pyysi minua jättämään Benjaminin. Tunsin oloni vähän vaivaantuneeksi. "Hei kuuntele. Kuuletko sinä?" Andy kysyi minulta yhtäkkiä.

"Tuolla on jotakin tyyppejä", hän jatkoi. Ennen kuin hän sai lauseensa loppuun ryntäsin juoksuun. Ääni oli niin tuttu. "Hei, odota nyt vähän!" Andy huusi takanani. Vasten tahtoani hidastin askeliani.

"Mikä sinulle nyt tuli?" hän kysyi hengästyneenä. "Minä tunnen tuon äänen", sanoin hänelle hiljaa. "Ole hiljaa, minä tiedän että niiden on oltava jossain täällä!" kuulin toisen heistä huutavan vihaisesti. Sitten tunsin, kuinka Andyn hikinen kämmen kietoutui ranteeni ympärille. Seisahduin paikalleni ja kysyin: "Mitä nyt? Anna minun mennä!"

"Mistä sinä tiedät, tai siis tämähän voi olla huijausta! Älä mene sinne. Minä en pidä tästä ollenkaan!" hän sihisi vihaisesti hampaidensa lomasta.

"Älä viitsi, ei järjestö olisi päästänyt heitä pakoon noin vain, mennään edes kysymään!" vastasin vielä vihaisemmin. "Kysymään mitä?" sanoi iloinen ääni takanani. Tietysti he kuulivat meidän supatuksemme.

"Sinähän olet yksi meistä. Tai siis tietysti sinä sen tiedät. Oletko sinä nelonen?" kysyi kloonisisareni numero viisi. Olin suunniltani innostuksesta. Tätä olin halunnut, tavata edes yhden heistä. "Nadja, minä en tykkää tästä ollenkaan!" sanoi kutonen. Oli niin outoa nähdä omat kasvonsa kahtena edessään ja kuulla oma ääni eri ihmisen suusta. "Rauhoitu Amalia. Heitähän me etsimmekin", sanoi Nadja ja sulki silmänsä tympääntyneen näköisenä.

"Minä olen nelonen, tai siis Clary", sanoin hienoisen punan levitessä poskilleni. Olin kuvitellut tämän tilanteen mielessäni lukemattomia kertoja mutta en osannut arvatakaan sen olevan näin kiusallinen. "Hienoa, sinut me halusimme löytää!" Nadja sanoi ääni intoa täynnä.

"Minä olen Nadja niin kuin varmaan hoksasitkin jo. Mihin te olette matkalla?"

"Pakoon. Meillä oli hyvä piilopaikka mutta järjestö löysi sen. Miten ihmeessä te pääsitte pois sieltä?" Mieleni oli kysymyksiä täynnä. Keitä he olivat? Millainen heidän elämänsä oli ollut? Olivatko he järjestön leivissä?

"Se on hirveän pitkä juttu. Tulkaa meidän paikkaan niin kerron kaiken. Olemme yrittäneet löytää sinua päiväkausia! Oikeastaan heti kun pääsimme itse sieltä."

"Miksi ihmeessä te minut halusitte löytää? Tai siis totta kai minäkin teidät.." Lauseeni jäi kesken kun huomasin Nadjan kiinnittävän ensikerran huomiota Andyyn. Hän syöksyi hänen luokseen järkyttyneenä.

"Sinä! Kerro minulle miten ihmeessä te pääsitte sen toisen miehen kanssa kaikkien turvahärpäkkeiden ohi? Miten se on mahdollista? Kerro heti!" Nadja ärisi. Minua alkoi melkein naurattaa hänen syyttävä äänensävynsä. Hän oli selvästi melko impulsiivinen persoona. Mikäköhän hänen kykynsä mahtoi olla?

"Niin no tuota.. sekin on vähän mielenkiintoinen tarina", Andy takelteli.

"Katsos kun meillä oli älyllinen ylivoima niitä valkotakkeja vastaan", hän jatkoi. Hän alkoi kertoa minun mielestäni melkoisen väritettyä tarinaa pelastusretkestään. Minä käännyin Amalian puoleen.

"Anteeksi että olen vähän varautunut, mutta jotenkin en luota enää keneenkään sen kamalan koe-eläinjakson jälkeen. Olisit nähnyt, kuinka ne suuttuivat kun tajusivat sinun lähteneen. Ne tekivät meille kamalia asioita", hän sanoi arasti. "Onko se totta, että sinulla on joku superhieno kyky? Kuulin vain kun ne puhuivat."

Minua alkoi nolottaa kamalasti. "Ei, minulla ei ole sitä ollenkaan. Minulla ei ole mitään, ne tiedemiehet ovat väärässä." Olin varma, että sanani olivat totta. Tiesin muiden kloonien pystyvän ties mihin erikoisuuksiin, toisin kuin minä.

"Ai", hän sanoi ja katsoi minua arvioivasti. Sitten hän lähti kävelemään kohti Nadjaa ja Andya. Häpeä kuumotti poskiani. Miksi minä en pystynyt mihinkään? Miksi? Se oli epäreilua.

"Amalia, odota. Kerro minulle mikä sinun kykysi on?" Paloin halusta saada tietää. Tartuin häntä ranteesta ja kiljaisin kauhusta.

Kädestäni alkoi loistaa häikäisevän kirkas valo ja tunsin sormenpäissäni hirvittävän kylmyyden, joka levisi nopeasti käsivarrestani koko ruumiiseeni. Se sattui. Tuntui kuin olisin upottanut käteni hyytävään veteen ja siellä tuhannet pienet veitset tunkeutuivat ihoni läpi repien kudokseni riekaleiksi.

*******

Tämmöstä tällä kertaa. Kuvasin nää varmaan 3 viikkoo sitten mutta inspiraatio kirjottamiseen on lymyilly jossain ihan hukassa :D