Osa 11. Paljastuksia

Kipu lyyhisti minut maahan. Tunsin hämärästi varpaideni uppoavan pehmeään, kylmään mutaan. En pystynyt edes huutamaan, niin paljon minuun sattui. Mitä sinä minulle teit, olisin halunnut kiljua Amalialle. Minähän vain kosketin hänen rannettaan. Pienet veitset repivät sisuksiani kunnes ne pääsivät päähäni, jossa kaikki kipu tiivistyi. Tuntui kuin pääkalloni sisällä olisi kuplinut happoa joka syövyttää aivoni sulaksi liemeksi. Silloin minä huusin niin lujaa kuin sain keuhkoistani lähtemään.

”Clary, oletko kunnossa?” Andy kysyi hätääntyneenä ja polvistui eteeni. ”Mitä tapahtui?” Amalia kysyi itkuisen kuuloisena.  ”Me vain puhuimme ja sitten hän kaatui kirkaisten maahan!” Kaikki oli niin sekavaa. Tiesin, että ympärilleni oli kertynyt väkeä. Sitten, aivan yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin, kipu hävisi. Minusta tuntui taas normaalilta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nousin hitaasti seisomaan ja katselin ihmeissäni ympärilleni. 

”Clary, mitä tapahtui? Sattuuko sinua?” he kaikki kyselivät yhteen ääneen.

”Minä en tiedä. Minä koskin Amaliaa ranteeseen ja sitten.. antaa olla. Meidän pitää lähteä. Joku varmaan kuuli minun ärisevän täällä”, yritin hihkaista kepeästi mutta ääneni oli vielä järkytyksestä tärisevä.

”Totta”, Nadja sanoi vakavana. ”Meidän täytyy olla hirveän varovaisia. Lähdetään täältä ja mietitään mökissä mitä sinulle tapahtui, jos kerran olet kunnossa”, hän jatkoi hiven pelkoa äänessään.

Lähdimme kuin yhdestä käskystä juoksemaan yön pimeyteen. ”Mihin me oikein menemme?” kysyin Amalialta.
”Evellen eksän mummon mökkiin. Evelle on siis kakkonen, hän pääsi meidän kanssamme pakenemaan ja odottaa mökillä. Hän sanoi, että mökissä on turvallista ja vei meidät sinne. Löysimme mummon kuolleena lankakeriensä keskeltä, tumpuista puuttui enää peukalot mutta hän ei saanut niitä koskaan valmiiksi. Hautasimme hänet yhdessä takapihalle”, hän hiiskahti surullisesti.

Aamu alkoi jo sarastaa kun kiipesimme korkeaa kukkulaa ylös. Andy huohotti raskaasti ja pystyin näkemään hikipisarat jotka putoilivat hänen ohimojaan pitkin olkapäille. Hidastimme tahtimme hitaaseen kävelyyn. ”Kohta ollaan perillä”, Nadja tokaisi. Ketään meistä ei hikoiluttanut tai hengästyttänyt lainkaan. Tuntui, että kasvoin koko ajan enemmän ja enemmän ulos inhimillisistä ruumiinvaivoista. Pian minun ei varmaan tarvitsisi käydä edes vessassa.

Kolmen vartin kuluttua saavuimme vihdoin suloisimmalle mökille, jonka olin eläissäni nähnyt. Se näytti aivan postimerkiltä.

”Uskomatonta”, Andy huokaisi ihastuneena. ”Tämä näyttää juuri siltä, että se on täynnä ihania paksuja sohvia minne voi painaa takapuolensa tällaisen rääkkäyksen jälkeen.”

”Minä olen ihan samaa mieltä”, hihkaisin iloisesti. Kevät oli jo alkanut kukkia ihanassa pienessä puutarhassa ja pienet linnut sirkuttivat pensaissa noukkien siemeniä kohmeisesta maasta.

Andy vanavedessäni astuin vanhalta puulta tuoksuvaan taloon sisään. ”Tämä on kyllä ylivoimaisesti söpöin talo jossa olen ikinä ollut”, hän kuiskasi. Nyökyttelin ääneti hänen vieressään ihastuksesta mykkänä. Kuulin jonkun naurahtavan viereisessä huoneessa. Saapastelimme avoimesta ovesta keittiöön, jossa yksi kloonisisaristani nukkui pöydän ääressä.

”Evellellä on mahtavat unenlahjat. Hän ei herää vaikka kaataisi ämpärillisen kylmää vettä hänen niskaansa”, Nadja nauroi.

Evelle nytkäytti hieman päätään ja alkoi kuorsata. Pöydällä olevat tuoreet leivät tuoksuivat ihanilta ja vatsani alkoi yllättäen kurnia. Vasta silloin tajusin, etten ollut syönyt yli vuorokauteen muruakaan. ”Mennään olohuoneeseen istumaan, kyllä hän siitä kohta varmaan nousee”, Amalia hiiskaisi. 

Haaveilin vielä hetken lämpimistä leivistä ennen kuin seurasin muita.”Voi hyvän tähden, te ette voi olla tosissanne!” huudahdin astuessani huoneeseen, jonka kirjahyllyt notkuivat kirjojen painosta. ”En ole ikinä nähnyt noin paljon kirjoja paitsi ehkä kirjastossa!” Kaikki kirjat eivät olleet edes mahtuneet hyllyille vaan osa niistä oli aseteltu kasoiksi niiden eteen. Mökki tuntui niin kotoisalta. Andy oli jo lysähtänyt Nadjan viereen tyytyväisen oloisena ja tuijotti eteensä sanomatta sanaakaan. Hän oli varmasti hirveän väsynyt, minun kävi häntä sääliksi. Kömmin hitaasti pehmeälle sohvalle Amalian viereen. ”No niin, miksi te siis yrititte etsiä minua?” kysyin Nadjalta.

”Me tiesimme, että sinä olit päässyt pakoon. Arvelimme, että on turvallisempaa, mitä enemmän meitä on. Ainakin järjestöä ajatellen. Sen lisäksi meitä tietenkin kiinnosti, miksi ne olivat niin kiinnostuneita sinusta. Onnistuitko sinä siis jotenkin piilottelemaan kykyäsi heiltä?” Hänen sanojensa päätteeksi  päähäni hiippaili merkillinen tunne. Ikään kuin tumma varjo, joka sumentaa ajatukseni. Se on varmaan vain väsymystä, ajattelin ja hieraisin tukkaani.

”Ei vaan minulla ei ole kykyä. Tai siis en ainakaan tiedä mikä sen on. Mitä te pystytte tekemään?” kysyin kiinnostuneena. Varjo yritti ottaa päätäni hallintaansa, aivan kuin sillä olisi ollut oma tahto ja se olisi halunnut ohjailla minun ajatuksiani. Minua alkoi hiukan pelottaa ja yritin kaikin voimin torjua sitä. Sitten yhtäkkiä se hävisi. ”Minä pystyn löytämään ihmisiä. Toisin sanoen tiedän missä he ovat ja mitä he tuntevat siellä missä he ovat. Sillä tavalla me sinutkin löysimme”, Amalia totesi tyytyväisesti.

”Evellellä sen sijaan on paljon upeampi kyky. Hän pystyy pysäyttämään ajan! Mutta annetaan hänen itse kertoa siitä enemmän”, hän jatkoi iloisesti ja alkoi kertoa kommelluksista, joita heille sattui minua etsiessään. Oloni oli yhä todella hermostunut öisestä puukkohyökkäyksestä joka tapahtui kehoni sisällä ja sen lisäksi vielä tuo erikoinen varjomainen tunne, joka yritti kääntää ajatuksiani johonkin. Nyt jos koskaan epäilin todella menettäneeni lopullisesti järkeni. Kaikista outouksista huolimatta kuuntelin kiinnostuneena Amalian tarinointia.

Päivä oli jo pitkällä kun Evelle heräsi. Tuijotin lumoutuneena ulos kunnes aloin kuulla askelia keittiön suunnasta. ”Sinä siis olet Clary? Minä olen Evelle!” hän hihkaisi riemastuneena. 

”Vau. Onpas sinulla hirveät vaatteet. Minun on pakko lainata sinulle jotain, nuo haisevat ihan kuolleelta lehmältä jota on pidetty vuosikaudet muumioitumassa jossakin pimeässä komerossa.”

”Öh tuota..”, takeltelin ja hieroin kiusaantuneena kämmeniäni reisiäni vasten. ”Sinä kuulemma pystyt pysäyttämään ajan?”

”Niin pystyn. Se on hiukan arvaamaton kyky, koska minun on vaikea hallita sitä. Ajan pitäminen pysähtyneenä on kauhean raskasta. Esimerkiksi silloin kun päätin, että teen kaikkeni jotta edes osa meistä pääsee pakoon.”

”Minun piti odottaa hetkeä, jolloin pystyin liikkumaan. Joku outo mies, joka oli pukeutunut valkoiseen takkiin, tuli ja sammutti minua paikallaan pitävän ohjelman hetkeksi. Hänen takissaan luki Adler. Hän sanoi minulle, että tiedät mitä sinun täytyy tehdä ja lähti kiireesti pois. Ovella hän osoitti numero vitosta ja kutosta eli Amaliaa ja Nadjaa. Silloin minä kaivoin sen inhottavan sirun kynsilläni pois niskastani, hyvän tähden se teki kipeää.”

Sydämeni alkoi pomppia kiivaasti. Adler.. Dave Adler? Miten hän oli päässyt tehtaaseen? Olisin niin kovasti halunnut nähdä hänet vielä. Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin muistaessa karmivan unen, jonka näin hänestä aikoja sitten. Sitten tunsin valtavan, aivojani sumentavan varjon laskeutuvan taas mieleeni. 

”Sitten pysäytin ajan ja sain juuri ja juuri raahattua nuo kaksi sotanorsua mukanani. Kaivoin heidänkin sirunsa irti. En tiennyt yhtään, miksi luotin siihen tyyppiin. Minua harmittaa, koska olisin halunnut pystyä ottamaan heidät kaikki mukaani." 

"Vaati aivan suunnatonta ponnistelua pitää aika pysähdyksissä siihen saakka, että olimme tarpeeksi kaukana siitä tehtaasta tai mikä hyvänsä se onkaan. En tiedä yhtään, miksi se mies halusi minun pelastavan juuri nuo kaksi.”

”Mieletön kertomus. Sinun pitäisi olla onnellinen, että sait edes osan meistä pelastettua.” Ajattelin kaikkia niitä sisariani, jotka vielä lepäsivät järjestön kynsissä. Yritin taistella mielessäni, jottei varjo saisi liikaa valtaa ajatuksissani. Se oli todella vaikeaa. Olisin halunnut vaan päästää sen valloilleen tekemään mitä se halusi, en jaksanut tapella sitä vastaan. Sitten se taas siirtyi enemmän mieleni taka-alalle.

”Ihanaa kuitenkin, että me olemme täällä!” hän huudahti ja levitti kätensä halatakseen minua. Vaistomaisesti levitin omanikin iloisena.

Laskin käteni hänen ristiselälleen ja kiskaisin sen saman tien huudahtaen pois. Kirkas valonvälähdys toi mukanaan uuden veitsenterävän kipuaallon, joka syöksyi taas ruumiiseeni, tällä kertaa huomattavasti lievempänä. Nyt ne tuntuivat ennemminkin neuloilta, jotka puhkoivat matkalla kalloni sisään vain osan kudoksistani.

Huohotin kauhuissani ja tuijotin kättäni. Siinä ei kuitenkaan näkynyt mitään erikoista. Hiljalleen neulat lakkasivat sohimasta aivojani ja tunsin oloni normaaliksi. Mistä kummasta tässä on kysymys? ajattelin murheellisesti. Miksen minä enää voi koskea ihmisiin tuntematta hirvittävää kipua?

”Oh, voi anteeksi!” Evelle huudahti dramaattisesti ja löi kämmenselkänsä otsalleen.

”Minä olin varmasti liian kovakourainen, on hankala hallita näitä suunnattomia voimia näin tuoreeltaan”, hän jatkoi. Minä en edes kuunnellut häntä. ”Lähden käymään ulkona”, mumisin. Varjo täytti mieleni taas. Minun oli pakko antaa sen tulla, en pystynyt hallitsemaan sitä.

Kuljin ulos edes huomaamatta pientä pakkasta, joka oli saanut veden tiivistymään ikkunoihin kauniiksi huurteeksi. En nähnyt mitään. Painoin pääni käsieni väliin, huokaisin pelokkaasti ja annoin varjon täyttää mieleni jokaisen sopukan.

Mieleeni välähti kuva suuresta, punaisesta linnasta. En ollut nähnyt sitä koskaan ennen. Siitä huolimatta jostain syystä tiesin tarkalleen, missä se sijaitsi. Etsin jotakin, mutten tiennyt mitä. Ajatukseni johdattivat minut linnan sisään. 

Näin ovikaaresta harmaatukkaisen miehen, joka oli kiduttanut minua tehtaalla. Näin myös Benjaminin. Sitten, aivan yhtäkkiä, mieleni täytti uusi tunne. Karmaiseva, aivan kuin joku yrittäisi järjestellä muistojani. Sitten varjo alkoi kadota ja tunsin pakkasen ihollani.

Olin taas vanhalla mökillä. Ei, minä haluan nähdä lisää, ajattelin vimmastuneena ja pakotin varjon takaisin.

Minä en pelkästään nähnyt Benjaminia, minä olin hän. Tunsin, kuinka joku yritti viedä rakkaat muistoni pois. Muistot äidistäni, isästäni, veljestäni, joka on kuollut.. näin mielessäni kuvia ihmisistä joita en edes tuntenut. Näiden kuvien lisäksi aivoihini yritettiin väkisin istuttaa muistoja, jotka eivät olleet minun.. tai siis Benjaminin. Kuvia isästä, joka tappaa veljen ja äidistä, jonka tuntematon mies ottaa väkisin silmieni edessä samalla viillellen häntä kasvoihin..

Henkäisin kauhusta ja samalla varjo katosi mielestäni. Ei, minun on pakko tietää mitä siellä tapahtuu! Yritin keskittyä yhä syvemmin.

Sitten näin hänet. Kloonisisareni, jota en tuntenut. Hän tuijotti Benjaminia tiiviisti silmiin kova ilme kasvoillaan. Hänen suupielensä nousi kainoon hymyyn, hän oli varmaan pian tuhonnut jokaisen hyvän muiston Benjaminin elämästä. Palasin takaisin omaan todellisuuteeni. Nyt tiesin, mikä minun kykyni oli. Tunsin, että minun oli pakko kertoa siitä muillekin. En osannut itse vielä edes iloita valaistuksestani.

Kävelin apaattisena olohuoneeseen ja henkäisin: ”Minä tiedän, mikä minun kykyni on.”

Paria silmänräpäystä nopeammin sisareni kerääntyivät eteeni. ”Mitä sinä tarkoitat Clary?” Nadja kysyi ihmeissään.

”Minä pystyn kopioimaan muiden kyvyt itselleni”, sanoin. ”Kun kosketan jotakuta, jolla on kyky, saan sen itselleni.”

”Mitä? Sinä siis pystyt varastamaan meidän kykymme etkä muka tiennyt sitä? Minä en usko sinua! Senkin ahne paska, haluat vaan meidän kykymme itsellesi jotta sinusta tulisi jotakin suurta ja ihmeellistä!” Evelle kiljui vihaisesti. ”Minun kykyni on minun omani, se ei kuulu sinulle!” Amalia huusi.

”Minä en tiennyt, ihan totta. Anteeksi”, kuiskasin alakuloisesti. He varmasti tunsivat minun vieneen heiltä palan heistä itsestään. Mutta enhän minä voinut itselleni mitään.

”Clary ei tiennyt itsekään, mihin pystyi, sitä paitsi nyt kun hän sai tietää oman kykynsä hänellä on paljon paremmat mahdollisuudet suojella teitä! Olisitte tyytyväisiä, että teillä on noin vahva puolustus järjestöä vastaan!” Andy karjui heille. Tuijotin häntä ihmeissäni. Sisälläni läikähti taas pieni kaipuun tunne, kun hän puolusti minua sisarieni vihaisten silmien alla. ”Minä lähden käymään taas hieman ulkosalla.”

Pikkuhiljaa aloin vihdoin tajuta, mitä tämä kaikki merkitsi. Oikeastaan olin aika tyytyväinen, että olin vihdoinkin saanut tietää mihin pystyin. Ja se vasta oli jotakin. Benjaminin kohtalo vei osan onnestani kuitenkin mukanaan.

********

Oi että nyt on pakko alottaa siitä miten rakastan tota mun mummonmökkiluomusta <3 Se on täydellisen ihana!

No jokatapauksessa mitäs tykkäsitte? Olisitteko arvannu että Claryn kyky oli tollanen? Tai Amalian ja Evellen? Mulle tulee jotenkin Evellestä Andy mieleen :D