Osa 2. Malaiha

"Häntä jäi kaipaamaan koko Skyline. Erityisesti rakastava vaimo, tytär sekä Hotel Neuerin työtoverit."

Isän hautajaiset. En olisi uskonut, että joudun istumaan niissä näin nuorena. Kyyneleet valuivat lämpiminä poskillani. Minusta tuntui, että suru musertaa minut toimintakyvyttömäksi. 

"Muistelkaamme häntä kaikella sillä lämmöllä ja rakkaudella, jota hän on läheisiään kohtaan osoittanut", pappi kehotti.

Päätimme äidin kanssa, että pidämme isän hautajaiset vain pienen porukan kesken. Mummoa ja pappaa en ollut nähnyt vuosikausiin, mutta siinä he istuivat eturivissä. Kai menetys oli myös heille raskas, vaikkeivat he olleet nähneet poikaansa ainakaan kymmeneen vuoteen.

Tuntui jotenkin karmivalta nähdä isän ruumis aivan nenän edessä. Hänen tuttu pukunsa kalpeiden, runneltujen kasvojen kanssa pienessä arkussa sai minut vapisemaan kauttaaltaan. Hän oli lähtenyt niin yllättäen.

"James Neuer on nyt paikassa, jossa hänellä on ikuinen rauha."

Mummo näytti itkevän vuolaasti, pappa sen sijaan vaikutti melkein vihaiselta.

"Nyt rauhoittukaamme rukoukseen."

  

Sydämeni alkoi jyskyttää rinnassani hirvittävää vauhtia. Kohta en näkisi isän kasvoja enää koskaan.

"Aamen."

Ulkona ropiseva kaatosade kuvasti senhetkisiä tunteitani täydellisesti.

Miksi isän piti kuolla? Mitä me nyt äidin kanssa teemme? En ole koskaan tullut hänen kanssaan oikein toimeen.

Kuka minua nyt neuvoo viisaasti ongelmissani? Äidillä on aina mielessään vain merkkivaatteet ja uusi hiustyyli.

Mitä tästä kaikesta oikein seuraa? 

Viikot kuluivat unenomaisesti. Eräänä kuumana iltapäivänä päätin lähteä lenkille. Ajattelin, että  maitohapot säärissäni saisivat minut ajattelemaan jotakin muuta kuin isää.

Aurinko alkoi jo hiukan laskea, mutta minun ei tehnyt mieli palata kotiin. Vaikka olin juossut viisitoista kilometriä, en tuntenut mitään. Minulla ei ollut edes hiki. En jaksanut kuitenkaan kiinnittää siihen kovinkaan paljon huomiota.

Olin ajatuksissani juossut naapurikaupunkiimme Rottviewiin. Sillä oli huono maine narkomaanien ja rikollisten vuoksi. En osannut pelätä lainkaan. Hidastin askeleeni kävelyksi ja tuijotin eteeni apaattisena.

Käveltyäni muutaman metrin tulin talon pihaan, jossa oli todella hämärän näköisiä tyyppejä. Minua värisytti.

Luurankonaamainen nainen pyysi edessään istuvalta mieheltä lisää morfiinia.

Tuijotin heitä silmät pyöreänä. Minua alkoi oksettaa. Pitäisi varmaan lähteä kotiin. Äiti ei haluaisi varmasti hakea minua poliisiasemalta koska sinilakit luulevat minua narkkariksi.

Ehdin kävellä vain vähän matkaa, kun nenääni alkoi leijailla voimakas tupakan haju, johon sekoittui pistävä hiki. Inhosin tupakan hajua enemmän kuin mitään. Äkkiä kuulin vierestäni miehen huutavan: "Minnekäs neito on matkalla?"

"Tule tänne, meillä on mukava asunto tässä lähellä ja sinne kelpaisi viedä tuollainen pieni seksilelu", sanoi sinitukkainen nuori mies.

"Tai ikään kuin sinulla olisi vaihtoehtoja."

Heidän lähellään seisova blondi naurahti hiljaa. Mietin, miksi hän oli pukeutunut niin kevyesti. Ilta oli kuitenkin hiukan viileä. Sitten minulle tuli mieleen, että ehkä hän yritti hankkia asiakkaita tien reunasta. Nielin kuvotukseni ja tihensin askeliani.

"Siinä on kyllä nätti tyttö", punatukkainen tokaisi. "Kyllähän tuollaista kelpaisi saada."

Pysähdyin paikalleni. "Hyi, mitä te oikein kuvittelette?" huudahdin kauhuissani. Aloin miettiä kaikkia niitä itsepuolustustekniikoita, jotka olin televisiossa nähnyt.

"Pojat, jättäkää se pikkutyttö rauhaan. Sehän pelkää niin että pissii kohta housuihinsa."

Kuulin taka-alalla maassa makaavan juopon korahtavan. "Turpa kiinni eukko, etkö sinä ole kuullut että miehillä on tarpeensa." Sitten hän oksensi eteensä.

"Totta puhut", tokaisi yperästi virnuileva mies  ja alkoi kävellä minua kohti, kun sinitukkainen katseli minua arvioivasti. Minua alkoi tosissaan pelottaa ja lähdin juoksemaan niin lujaa kuin ikinä pystyin.

Maisemat vilisivät ohitseni sumeana. Tunsin tuulenvireen pistelevän kasvojani, aivan kuin olisin ajanut avoautolla jossa ei ole lainkaan tuulilasia. Olin päästäni aivan pyörällä. Päätin tuntea oloni turvalliseksi vasta, kun olisin taas omassa vuoteessani.

Seuraavana päivänä minulle ei ruoka maistunut. En ollut nähnyt äitiä kotona eilisen jälkeen. Minusta tuntui, että jotakin oli tekeillä.

Jane oli vanhempiensa kanssa Oceanicissa. Olisin halunnut puhua edes jollekin eilisestä.

Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi.

Mitäköhän he olisivat minulle tehneet, jos olisivat saaneet minut kiinni?

Olisivatkohan he tappaneet minut, aivan kuten isäkin tapettiin? Vai jotain vielä hirveämpää?

Tunsin kyyneleen valuvan poskellani. Voi kumpa isä olisi täällä.

Seuraavana iltana minua odotti sohvalla hyvin odottamaton yllätys. Äiti oli juonut olutta. Olin nähnyt äidin juovan ainoastaan viiniä ruoan kanssa. Nyt hän makasi sammuneena sohvalla.

Päätin käydä hakemassa itselleni kupillisen kaakaota.

Ehkä tämä on äidin tapa surra. Hän oli lihonnut isän kuoleman jälkeen aika paljon. Silmiäni alkoi taas kirvellä ja otin hörpyn kuumaa juotavaa.

Ehkä hän on juonut enemmänkin, mutta en vain ole huomannut aikaisemmin. Havahduin ajatuksistani äkilliseen välähdykseen ulkona.

Ennen kuin edes tajusin, seisoin ikkunan edessä. Liikkeideni nopeus alkoi hämmästyttää minua. Ikkunan edessä seisoi joku.

Se oli poika, jolla oli kamera kädessä.

Ja hän otti kuvia minusta.

Syöksyin ulos järkyttyneenä. "Pysähdy!" huusin.

Onneksi minä olin paljon nopeampi kuin hän.

Kamppasin hänet maahan. "Kuka sinä kuvittelet olevasi?" kysyin vihaisesti.

"Mitä varten sinä seisot minun taloni edessä kuvaamassa?"

"Ala puhua!"

"Päästä irti hullu, minä kerron!" poika ärisi.

"Rauhoitu nyt, minut palkattiin tähän hommaan. En minä kysele, otan vaan kuvia."

"Kuka sinut on oikein palkannut?" ärähdin.

"Minä", sanoi aurinkolasipäinen mies. Hän näytti etäisesti tutulta. Ihan kuin olisin nähnyt hänet unessa.

Poika otti taas jalat alleen, mutta minä en välittänyt. Elämäni oli liian sekaisin.

"Kukas sinä olet?" kysyin koppavasti. "Älä tule lähemmäksi!"

"Rauhoitu, Clary. Minulla on sinulle kerrottavaa. Tiedän sinusta kaiken."

"Mitä sinä tarkoitat?"

 

"Miten niin tiedät minusta kaiken?"

"Kerron sinulle, miten olet syntynyt."

Mies esitteli itsensä Dave Adleriksi. Hän oli ollut tutkija projekti Genumissa kuusitoista vuotta sitten. Tutkijat olivat keksineet, miten ihmisgeeni pystytään rakentamaan keinotekoisesti juuri sellaiseksi kuin halutaan. He alkoivat rakentaa täydellistä ihmisen DNA:ta, jonka jälkeen he ryhtyivät kloonaamaan sitä. He loivat seitsemän alkiota, joista he kasvattivat laboratoriossa vauvoja. Kukaan ei odottanut, että vauvat selviäisivät elämästään vuottakaan.

"Sinä ja siskosi kuitenkin selvisitte. Tutkimusryhmämme sisällä alkoi syntyä kiistaa. Mitä teille pitäisi tehdä? Emme voineet kasvattaa lapsia laboratoriossa. Tiesimme myös, että rahoittajajärjestömme oli kiinnostunut työstämme ja halusi meidän luovan lisää geenimanipuloituja ihmisiä. He halusivat luoda uuden, täydellisen ihmisrodun", herra Adler sanoi.

"Päätimme, että lapset olisi piilotettava järjestön silmiltä. Löysimme muutamassa viikossa kaikille sopivan kodin ja kerroimme vanhemmille, että varhaisaikuisuudessa teille saattaisi puhjeta outoja kykyjä. Emme olleet itsekään varmoja, mitä teistä tulisi."

 "Järjestö pääsi sinun ja isäsi jäljille. He tappoivat isäsi ja tulevat varmasti pian etsimään sinuakin. Siksi sinun on paettava."

Miehen pähkähulluista sanoista huolimatta minä uskoin häntä. Aivan kuin olisin aina tiennyt olevani omituinen. Naurahdin kuitenkin pilkallisesti ja päätin kysyä äidiltä, että kuka tuo mies oli.

"Minä tiesin sen heti!" äiti huusi. "On sinun syytäsi, että James kuoli! Häivy minun silmistäni äläkä ikinä tule takaisin!"

 Olin yrittänyt kysyä äidiltä, mistä herra Adler puhui. 

"Kun James kantoi sinut ovestamme sisään ja kertoi mikä sinä olet, olin heti sitä mieltä että sinut pitäisi tappaa. Ethän sinä ole edes oikea ihminen!"

"Mutta äiti..!" huudahdin kauhuissani. 

"Mene jo!" hän karjui.

Kyyneleet vuolaana virtana poskillani juoksin vaihtamaan vaatteet.

"Miten äiti voi olla tuollainen hirviö? Hänhän kasvatti minut ja peitteli pienenä sänkyyn."

"Onko äiti aina inhonnut minua?" 

Soitin taksin lentokentälle.

"Onko jokin hätänä?" taksikuski kysyi minulta nyyhkyttäessäni takapenkillä.

 "Olen ihan kunnossa", sanoin ääni väristen.

Malaihassa kello oli vasta yksitoista. 

Lentokentällä ostin lipun ensimmäiselle lennolle, johon mahtui mukaan.

 

"Mihin me mentäisiin ensimmäisenä?" kuulin edessäni seisovan blondin kysyvän.

Milloin tahansa muulloin olisin ihmetellyt mustatukkaisen miehen komeutta. Hän oli istunut vieressäni koneessa.

"Tämä jono ei liiku ikinä", punatukkainen tyttö valitti miehelleen. He muhinoivat koko lentomatkan edessäni. Oli ällöttävää kuunnella sitä litinää, joka heidän suudelmistaan kuului kaikki ne yksitoista tuntia, jotka istuin koneessa.

Vihdoin jono alkoi taas liikkua.

Seisoin lentokentän ulkopuolella hetken ennen kuin lähdin kävelemään kohti kaupunkia. Oloni oli ontto. Tämä kaikki tapahtui liian äkkiä.

Klooni. Miten ruma sana se onkaan.

******

Toinen osa tulikin jo näin äkkiä :D

Joku ehkä tunnistaa jonkinlaista yhteyttä erääseen kirjasarjaan :P