Osa 3. Kohtaamisia

Oli kylmä. Hirveän kylmä. 

Dave oli pyytänyt minua tulemaan tapaamaan häntä vanhaan, hylättyyn leikkipuistoon.

"Olen niin pahoillani äitisi takia", hän sanoi. Äiti oli joutunut katkaisuklinikalle alkoholismin takia.

"Ja isäsi myös. Emme tienneet, että hän oli konkurssissa. Koitamme järjestää sinulle jostain töitä, koska perinnöksi et saisi kuin kasan velkoja", hän jatkoi.

 Olin vienyt äidiltä melkein kaikki rahat muuttoni jälkeen ja tunsin melkoisen omantunnon piston sisälläni. Mutta enhän minä voinut mitenkään tietää että isä oli varaton.

"Kyllä minä pärjään. En sitten varmaan jatka enää lukiota?" minä kysyin.

"Et. Järjestö pääsisi heti sinun jäljillesi. Juuri kouluun ilmoittautumistahan ne sinulta odottavat."

"Ai. Minä en siis voi koskaan jatkaa opiskeluja?" Siinä vasta tulevaisuus. Mitä töitä minä muka saisin ilman minkäänlaisia papereita? 

"Et ainakaan vielä. Nyt sinun on vain pidettävä matalaa profiilia itsestäsi."

"No, sehän on jokaisen täysjärkisen nuoren haave. Ei koulua, ei työtä eikä asuntoa."

"Ihan kuin aloittaisin elämäni kadulla jo seitsemäntoistavuotiaana."

"Äläs nyt höpsi. Kyllä me sinulle jotakin löydämme", Dave vakuutti.

"Sinä sanoit, että minulle alkaa jossain vaiheessa puhjeta outoja superkykyjä. Missäs ne viipyvät?", kysyin näsäviisaasti.

"Vanhempana. Kunhan murrosikäsi loppuu. Mutta muista, että sinun täytyy pitää kykysi salassa. Tiedän, että näet, kuulet ja liikut paremmin kuin muut ikäisesi. Älä kuitenkaan koskaan puhu siitä kenellekkään. Et voi luottaa kehenkään."

Loistavaa. Dave oli jo sanonut, että en saanut pitää yhteyttä vanhoihin ystäviini, äitiini tai muihin, jotka Pandemissa tunsin. Se olisi kuulemma liian vaarallista.

"Selvä, täytynee olla varovainen", minä vastasin.

"Niin ja siitä asunnosta", Dave sanoi. "Tuleppa kanssani kävelylle."

Pysähdyin hetkeksi ihailemaan taivasta, joka oli auringonlaskusta punainen. Olimme kävelleet muutaman kilometrin, mutta Dave ei suostunut kertomaan mihin olimme menossa. Minua jännitti.

"No, mitäs pidät?" hän kysyi. En saanut sanoja suustani.

"Alakerrassa asuu iäkäs nainen, jolla on vähän sinua vanhempi poika."

Se näytti kodilta.

"Se on täydellinen." Pieni onnen kyynel vierähti poskelleni.

"Clary, Clary!"

"Mihin ihmeeseen sinä katosit? Sinun pitäisi vähän hiljentää tahtia jos sinä nyt jo sammut siihen", Tamara sanoi. 

"Tai siis... vastahan tämä yökerho aukesi." 

"Ha ha. Minä vaan... mietin vähän menneitä", vastasin. Olin varmaan vaipunut liian pitkäksi aikaa ajatuksiini. Tuntui mukavemmalta miettiä sitä talvista iltaa Daven kanssa kuin palata todellisuuteen. Olimme Malaihan uudessa yökerhossa Coboltissa. Musiikki tuntui korvissani käsittämättömältä jylinältä. Tuntui, että aivoni pomppivat basson tahtiin.

"Niin varmaan. Tuleeko joku minun kanssani tilaamaan?" Simon kysyi. Hänen puheensa sammalsi pahasti.

"Ei kiitos", Naomi sanoi. "Katso Clary."

"Tuolla on minun työkaverini Sophie, Lana ja Na. Että minä vihaan heitä!"

En yhtään ihmetellyt minkä takia. Kuuloni oli niin hyvä, että pystyin musiikin jytinän alta kuulemaan heidän supinansa.

"Miksei täällä ole naamarajaa? Oikeasti, katsokaa nyt vaikka tuota valasta joka heiluu tanssilattialla ihrojensa kanssa!"

"Niin ällöttävää!" 

"Mitäköhän tuo mustatukkainen kyylää?" 

"No en kyllä yhtään ihmettele", vastasin Naomille. "Minä lähden hakemaan jotain juotavaa." 

"Minä tulen mukaan", Andy sanoi.

Baaritiskillä ei ollut juurikaan jonoa. Muut eivät tienneet, että alkoholi ei vaikuttanut minuun mitenkään. Ilmeisesti kehoni hajotti sen niin nopeasti. Inhosin viinaa, se poltti ja tuntui että vatsani syöpyy puhki kun nielaisen sitä. Siksi join yleensä vain alkoholittomia drinkkejä.

"Hei Clary, odota!" Andy huudahti takanani.  

"Tiesitkös", hän sammalsi. Andy asui minun alakerrassani.

"Kerran eräs mies yritti iskeä naista baaritiskillä, mutta ei onnistunut, koska baaritiski oli liian painava."

Repesin nauruun. 

Parin tunnin päästä päätin lähteä kotiin. Andy tuli kanssani samaa matkaa.

"Luuletko, että Tamara menee sen vaaleatukkaisen luo yöksi?" kysyin.

"Kyllä varmaan. Tamaran miestaso laskee aina kännissä"

Naurahdin kepeästi.

Tuijotin ikkunasta ulos. Kesälomaa oli jäljellä enää pari päivää.

Ulkona satoi ja ukkosti. Tunsin itseni tyhjäksi.

Mitä hyötyä on olla erikoinen, jos siitä ei voi edes kertoa kenellekään?

Oli niin kurjaa elää näin. Minun piti koko ajan varoa etten liiku liian nopeasti tai etten paljasta kuulevani kuiskauksen selvästi puolen kilometrin päästä. Minulla oli hirveä ikävä Janea. Hän tunsi minut paremmin kuin minä itse. Toisaalta oli ehkä parempi näin. Enhän minä olisi voinut kertoa edes hänelle itsestäni.

Päätin lähteä käymään Andyn luona.

Hän asui alakerrassa äitinsä kanssa kun muutin tänne.

Andyn äiti kuoli vuosi sitten keuhkosyöpään.

"Miksi sinä eteisessä istut?" kysyin Andylta.

"Katselen sadetta tietenkin"

"Sinäpä näytät nätiltä tänään"

"Heh heh. Tiesitkö, että Pandemista löydettiin eilen näin iso rotta? Se oli tullut ilmeisesti rahtilaivalla Angalasta."

"Aika ällöttävää, mieti että sellainen kiipeäisi yöllä sinun sänkyysi!"

"Pah, minä nylkisin sen ja tekisin siitä sinulle keittoa."

"Vai niin. Mennään ylös tekemään vohveleita", pyysin. Minun ei tehnyt mieli olla yksin, enkä oikein viihtynyt Andyn sotkujen keskellä. Hänen asuntonsa oli täynnä taiteellista romua.

"Tottakai. Mutta jos tämä sade ei kohta lopu, minun täytyy varmaan muuttaa sinne sinun kanssasi kun oma luukkuni jää tulvan alle."

"Äläpäs nyt minua syytä. En minä tiennyt että ne kypsyvät vain pari minuuttia", Andy murahti.

"Tai siis näytänkö minä sinusta Kordon Ramsenilta?"

"Nojaa, molemmilla on ainakin yhtä pienet ja vetistävät silmät."

"Pah. Tiedätkös mitä pitää tehdä kun astianpesukone alkaa kiukutella?"

"Potkaise häntä takapuoleen."

"Kyllä me voidaan tulla, varsinkin nyt kun Andy poltti vohvelit pohjaan." Tamara soitti ja pyysi meitä kahville.

"Jep, nähdään kohta."

"Täällä on sitten tosi söpö tyttö pitämässä puljua auki", Andy ilmoitti. "Miksiköhän tuo punapaitainen on noin surullinen?" hän jatkoi.

"Ehkä hän pettyi kun näki noin komean uroksen kuin sinä kävelevän tällaisten jumalattarien kanssa", Tamara totesi.

"Hiljaa nyt sitten", kuulin tytön lähellä istuvan miehen henkäisevän hyvin hiljaa.

Se kuulosti korvaani jotenkin omituistelta. Yhtäkkiä minua alkoi kylmätä.

"Mitäs teille saisi olla?" kysyi tarjoilija.

"Tämäpä ei ole mikään helppo valinta", totesin.

Hyllyt olivat täynnä ihanalta tuoksuvia pullia, muffineja ja piirakoita.

"Onko teillä sitä valkosuklaa-limepiirakkaa?"

"Se on vartin päästä valmista, jos haluat odottaa."

"Otetaan kaikki sitä, se on niin hyvää!" Andy ehdotti.

"Hienoa, tuon sitä teille pöytään sitten!"

Lämmin ilma tuulahti kasvoilleni ihanasti, kun menimme takaisin ulos.

"Yritetään sitä huomenna", harmaatukkainen mies sanoi. Aivan kuin Dave aikanaan, hänkin tuntui jotenkin tutulta.

Mutta ei hyvällä ja mukavalla tavalla.

"No niin neitoset, kohta päästään piirakan kimppuun!"

"Sinun sanomanasi tuo kuulosti jotenkin siveettömältä."

"Mutta hei, kerro nyt Tamara mitä sen vaaleatukkaisen kanssa kävi!"

"Nojaa, kaikki meni ihan hyvin kunnes pääsimme sen kämpille. Siellä oli pitsalaatikoita ja kaljatölkkejä ja siellä haisi oksennukselta. Ei siitä mitään tullut, olisin varmaan saanut klamydian jos olisin jäänyt sinne."

"Hyi. Oletko varma että menitte hänen kotiinsa ettekä Andyn?"

"Clary, sinä olet melkein yhtä hauska kuin kilo kuolleita sammakoita."

Nyt se oli ohi.

Kesäloma.

Oikeastaan oli ihan mukava palata töihin.

Pääsisin taas auttamaan onnellisia naisia valitsemaan itselleen unelmiensa häämekon.

Olin työskennellyt Paulinen hääpukukaupassa tarkalleen neljä ja puoli vuotta. Dave oli löytänyt minulle tämän työn.

"Hei Clary, miten menee? Löysitkö lomallasi vihdoinkin itsellesi miehen?" Abby kysyi.

"Eipä ollut järin vientiä, ei."

"Sinä olet kauhean nirso! Kohta olet jo niin vanha ettet löydä ketään!" hän henkäisi järkyttyneenä. 

Miten ihmeessä minä voisin hankkia miehen, kun en voi kunnolla edes ystävystyä ihmisten kanssa?

"Mitäs tästä sanotte?" kysyin asiakkaaltani.

"Oikeastaan se on aika täydellinen. Tai ainakin paras niistä mitä olen kokeillut."

"Tai en tiedä, näytänkö minä tässä lihavalta?"

"Tämä ei ole ehkä tarpeeksi seksikäs", sanoi Paulinen asiakas. Pauline oli tämän liikkeen omistaja.

"Et lainkaan lihavalta. Minun mielestäni tämä mekko on ylivoimaisesti paras niistä mitä olet sovittanut", sanoin. 

"Mitä mieltä sinä olet?"

Hänen tyttärensä vaikutti olevan melkoisen kyllästynyt tuntikausia jatkuneeseen mekon etsintään.

"Ihan hyvä se on. Pullealta näytät joka tapauksessa, mennään jo!"

"Minä mietin vielä hetken", asiakkaani sanoi. Samassa kuulin hyvin tutun äänen kysyvän takanani: "Onko minun mekkoni jo valmis?"

"Miettikää vaan rauhassa", sanoin hymyillen ja lähdin kohti aulaa.

"Tai siis.. haluan päästä heti pukemaan sen kun tämä pallero putkahtaa ulos", Jane sanoi.

Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Jane täällä, Malaihassa? Minua alkoi nolottaa. En ollut puhunut hänelle sanaakaan viiteen vuoteen.

"Öh.. Jane?" sanoin ujosti.

"Clary, oletko se sinä?" hän kysyi.

"Samaa voisin kysyä sinulta", sanoin hämmentyneenä. Hän levitti kätensä ja halasi minua.

"Minulla on ollut sinua hirveä ikävä!" Jane sanoi.

"Empä olisi uskonut törmääväni sinuun häämekko-ostoksillani! Mitä sinulle kuuluu?"

"Ihan hyvää, olen ollut täällä töissä jo aika kauan. Melkein siitä asti kun lähdin Pandemista."

"Niin sinä lähdit. Miksi ihmeessä?" hän kysyi. Jane näytti kauhean paljon vanhemmalta kuin olin hänet muistanut!

"Niin tuota..."

"Se on hirveän pitkä juttu", sanoin vaivautuneesti. Tässä sitä nyt oltiin, tilanteessa johon en olisi halunnut joutua ja jota en ollut miettinyt lainkaan. Miten ihmeessä kertoisin entiselle parhaalle ystävälleni, että minun oli pakko lähteä, vaikka en voinut selittää miksi?

"Kerro vaikka sitten kun tulet minun ja Henryn luona käymään." Hän antoi minulle puhelinnumeronsa.

"Sopii." Olin hyvin tyytyväinen lisäaikaan. "Mutta hei, sinulla on näköjään vauva tulossa! Potkiiko se?"

"Niin paljon, että ihmettelen miksei sen jalka ole vielä tullut vatsastani läpi."

Naurahdin kun tunsin pienen jalkapohjan kämmentäni vasten.

Parin viikon päästä sain soiton Janelta.

Hänen vauvansa oli syntynyt samana iltana kun me tapasimme. Minua jännitti aika tavalla. Tiesin, että tämä oli huono idea. Olin kuitenkin päättänyt mitä sanon lähtöni syyksi.

"Hei Clary, ompa mukavaa kun pääsit tulemaan!"

"Ilman muuta!" vastasin iloisesti.

"Käy peremmälle."

Heidän kodissaan näkyi ainakin Janen kädenjälki, koko talo oli vaaleanpunainen. Siellä haisi koiralta ja vauvalta. Kuulin pienten tassujen ääntä ja vauvan tuhinaa alakerrasta. Hämmästyin nähdessäni sohvalla Janen kihlatun lisäksi toisen miehen.

"Hei, sinä olet varmaan Clary, minä olen Henry." 

"Ehtoota vain", vastasin. Uskomatonta. Hän oli sama mies, joka istui vieressäni lentokoneessa, kun lensin Malaihaan. Muistin hänet kirkkaasti. 

"Tässä on Benjamin", Henry jatkoi.

Sydämeni muljahti ympäri. Hyvän tähden kuinka komea hän oli!

"Hei", tervehdin arasti. Istuimme sohville Janen kanssa.

"Oletko asunut kauan Malaihassa?" Benjamin kysyi. Hänen äänensä oli uskomaton. Pehmeä, matala ja kovin ystävällinen. Sisälläni velloi.

"Ehkä viisi vuotta", vastasin jotenkin kimeästi. Miksi, oi miksi minä laitoin tänään päälleni kaikistä tylsimmät vaatteeni!

"Hassua etten ole törmännyt sinuun aikaisemmin."

"Tai siis, tuollaisen kaunottaren muistaisin kyllä." Pelkäsin oksentavani hänen syliinsä. Hihitin hiljaa. Se ei ollut ollenkaan tapaistani.

"Pitäisikö minun tehdä hot dogeja? Kaikilla on varmaan vähän nälkä", Jane kysyi.

"Tee ihmeessä, ennen kuin Benjamin saa Claryn riisumaan pöksynsä!"

"Henry, mitä sinä oikein puhut!" Benjamin huudahti. 

"Aika mautonta", ajattelin. 

"No mitä, sinä olet sellainen naistenmies. Pidä varasi Clary." Jane tuijotti häpeissään maahan. Minua alkoi nolottaa. Oliko se totta? Ihoni nousi kananlihalle pelkästä ajatuksesta. 

"Älä kuuntele Henryä. Hän puhuu ihan levottomia pienessä hiprakassa." Lämpö levisi taas koko kehooni hänen äänensä vaikutuksesta. Pieni koira tassutteli minua kohti keittiöstä.

"Ai teillä on tämmöinenkin?" sanoin iloisesti. Joskus aikoja sitten pidin kovasti eläimistä, mutta ne haisivat minun nenääni nykyään kamalalta. Niin voimakas märän koiran haju poltti sieraimiani nytkin.

"Sen nimi on Pähkinä", Jane sanoi samalla kun nousi ylös ja lähti ilmeisesti tekemään niitä hot dogeja.

Pian hän huusi meidät syömään. Olin unohtanut ihan tyystin ajatella outoa sattumaa, että juuri Henry ja Jane olivat tavanneet toisensa.

Siinä oli jotakin erikoista.

"Jane, miten te oikein tutustuitte toisiinne?" Minua nauratti, juuri sen takia olin tullut tänne kylään; halusin tietää miksi Jane oli muuttanut Malaihaan vaikka hän ei kyllä varmasti edes tiennyt tällaisen kaupungin olemassaolosta.

"Sattumalta. Olimme Maryn ja Copelian kanssa Hilamalla lomailemassa samaan aikaan Henryn ja hänen siskonsa kanssa. Henry tarjosi minulle drinkkejä koko illan ja siitä se oikeastaan lähti."

Kyllä maailma on sitten pieni.

Ruoan jälkeen Jane pyysi minut kanssaan alas. Tiesin mitä oli tulossa.

"Kerro nyt. Miten sinä pystyit jättämään meidät kaikki?"

Mietin hetken. Sisukseni tuntuivat paisuvan ainakin kaksinkertaisiksi. "Isä kuoli ja äiti vihasi minua. Kun äiti alkoi juoda, hän ei enää pystynyt pitämään minusta huolta. Lisäksi isän tappaneet miehet olivat minun ja äidin hengistä kiinnostuneita."

Selitykseni ei kelvannut. "Et olisi saanut lähteä. Ja mikset muka voinut lähettää edes tekstiviestiä?"

"Koska pelkäsin, että ne murhamiehet vahtaavat jokaista liikettäni."

"Äh, häivy. Minun täytyy ajatella."

Miksi juuri minun elämäni täytyy olla näin monimutkaista? Äsken paisuneet sisukseni tuntuivat kutistuvan rusinan kokoisiksi.

En halunnut lähteä vielä kotiin.

Oli pitkälti yli keskiyö.

Oli niin hölmöä mennä tapaamaan Janea. En ymmärtänyt, mikä päähänpisto se oli. Dave oli nimenomaan sanonut, että en saa puhua kenellekkään, jonka olen aiemmin tuntenut.

Toisaalta, ei minulla ollut mitään velvollisuutta uskoa häntä. Entä jos hän kuuluikin järjestöön, mutta yritti vaan sekoittaa minun pääni?

Ei hän kyllä ollut koskaan edes yrittänyt tehdä minulle mitään pahaa. Toisaalta tiesin, että järjestö ei halua tappaa minua, ainakaan ennen kuin he tietävät siitä erikoisesta kyvystä, joka minulla pitäisi jo olla. Entä jos sitä ei tulekaan?

"Eikös tuollaisessa paikassa istuminen ole vähän vaarallista?" Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin pelästyksestä.

"Joku voisi helposti potkaista sinut tuonne jokeen."

"Tai no, ikään kuin kukaan haluaisi sitä tehdä." Miehen ääni oli hyvin erikoinen. Kimeä ja ilkeä. Jokin hänessä sai minut pelkäämään henkeni edestä. Nousin paniikissa ylös.

"Hehe, ei kai nyt sentään."

"Minä vaan ihailin maisemia."

"Sinun kannattaisi varmaan lähteä kotiin. Nuorten tyttöjen on vaarallista liikkua ulkona yksin tähän aikaan", mies totesi oudolla äänellään.

Kauhunsekaisin tuntein lähdin sanaakaan sanomatta kotiin päin. 

Kuulin miehen myhäilevän takanani.

En saanut yöllä ollenkaan unta.

Mietin Benjaminia, Janea, Henryä ja sitä erikoista miestä sillalla.

Kuulenkohan Benjaminista enää ikinä? Perhoset lepattivat sisälläni.

Jos kuulen, niin mitä sitten? Jos haaveeni kävisivät toteen, pääsisin hänen kanssaan treffeille.

Mutta entä sitten? Kuinka voisin seurustella kenenkään kanssa, kun olen näin outo?

Jostakin syystä minun teki mieli mennä taas tietokoneelle etsimään kloonisiskojani. Se oli yksi lempiharrastuksistani nykyään.

Olisi niin mukavaa löytää joku, joka on samanlaisessa tilanteessa kuin itse olen.

Etsintäni vaikuttivat kuitenkin toivottomilta. Puhelimeni alkoi soida.

"Ai, hei Benjamin."

"Ei, ei minulla ole nyt mitään."

"Sunnuntai käy loistavasti."

Meinasin pyörtyä onnesta.

******

Vihdosta viimein sain tän osan valmiiksi. Koulussa on ollut ihan hullua ja sillä vähän kesti :D Lupaan tehdä seuraavan osan paljon paljon nopeemmin.