Osa 8. Hökkeli

Raotin hiukan silmiäni, mutta niiden auki pitäminen tuntui liian raskaalta. Minua sattui, tuntui kuin ruumiini olisi ollut tulessa. Täällä oli kuuma, aivan liian kuuma.

"Clary! Clary rakas, koita herätä. Kaikki on hyvin", kuulin Benjaminin kuiskivan hiljaa korvaani. Yritin vastata, mutta en muistanut miten puhutaan. Painoin silmäni taas umpeen. Kuulin hämärästi nopeita askelia läheltäni.

Raotin taas hiukan silmiäni, mutta kuvassa ei ollut mitään järkeä. Miksi Andy olisi täällä? Tämähän oli minun Helvettini. Hän näytti oudon sumealta.

"Clary ei hätää, älä pelkää." Sitten tuli taas mustaa. Olisin halunnut kirkua kivusta, mutta en tiennyt miten.

En pystynyt liikkumaan enkä puhumaan. En pystynyt edes räpyttelemään. Tuijotin kattoa, jossa pieni lukki liikkui epämääräisesti paikasta toiseen. Sen jalat olivat pitkät ja karvaiset. Erotin jokaisen pienen haituvan sen pienissä ruumiissa. Äkkiä kuulin liukuoven avautuvan ja ihmisten astuvan sisään. Täällä ei juuri koskaan käynyt ketään. Pelästyin valtavasti ja sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.  Hento kukkaistuoksu lehahti nenääni.

"Ja sitten numero neljä. Miten tämä on voinut?" kysyi harmaatukkainen mies. Hänellä oli todella miellyttävä ja pehmeä ääni. Tiesin nähneeni hänet joskus jossain, mutta en käsittänyt missä.

"Samalla lailla kun kaikki muutkin. Yritti aluksi vastustaa sirua mutta nyt on aivan samalla tavalla meidän armoillamme", vaalea nainen sanoi äärimmäisen kyllästyneen kuuloisesti.

"Loistavaa. Oletteko jo ehtineet ottaa näytteen hänestä? Benjamin sanoi, että tämä tapaus on hidas", mies jatkoi. Benjamin? Minun Benjaminini? Mitä täällä on oikein tekeillä? Olin tyystin kadottanut ajantajuni. Olin vaan maannut tässä pedissä niin kauan kuin pystyin muistamaan. Viikon? Kuukauden? Vuoden? En tiennyt. Täällä kävi ihmisiä ainoastaan silloin, kun he toivat uuden kloonin huoneeseen. Nyt kaikki meistä makasivat liikkumattomina, pienellä sirulla paikalleen sidottuina zombeina.

"Tietysti olemme. Näyttää siltä, että tässä kloonissa on jotakin erikoista. Tehän tiedätte, että he käyttävät aivojaan viisi kertaa aktiivisemmin kuin me. Sen lisäksi heille on kasvanut pieni ylimääräinen osa aivoihin, se tuntuu olevan heidän kykyjensä keskus. Tumake on vasemmalla tai oikealla puoliskolla ja siitä riippuu millainen kyky heillä on. Tällä kloonilla on tumakkeet molemmilla puolella, ja sen lisäksi ne ovat puolitoista kertaa isommat kuin muilla. Uskon, että voimme odottaa tämän olevan jotakin hyvin.."

"Senkin iljettävä toukka, et sinä siinä tule onnistumaan! Katso nyt häntä, kuollut kuin kivi! Miksi minä suostuin tähän, miksi?!"

Valo sattui silmiini. Nekin olivat tulessa. En jaksanut kohottaa päätäni, mutta tunsin kylmän maan takapuoleni alla. Yritin sanoa jotakin, mutta kurkustani kuului vain pieni ynähdys.

"Rauhoitu Andy. Eivät ne meitä täältä löydä, minä tiedän sen. Anna Clarylle aikaa, sinä et edes käsitä mitä hän on joutunut kokemaan!" Mustuus alkoi taas yrittää nielaista minut. Yritin kaikin voimin pysyä tajuissani, mutta se oli liian vaikeaa.

Yritin voihkaista, edes hiljaa, mutta pimeys nieli minut taas synkkiin syövereihinsä.

"Mitä typeryksiä. Te olette jo tuhonneet heistä yhden hyödyttömäksi taitamattomuudellanne, katsokaakin ettei se toistu!" Tummempi mies sanoi ärtyneesti. Hänellä oli vahva saksalainen korostus.

"Rauhoitu, ystäväni. Pitäkää kiirettä, me emme voi säilyttää  kokeitamme täällä enää kauan. Ellemme sitten halua antaa valtion tulla sörkkimään tekemisiämme. Se olisi tämän tarinan loppu. Toisaalta Albrech on oikeassa, älkää missään nimessä yrittäkö samaa kenellekään muulle."

Muistin hämärästi, että tutkijat olivat yrittäneet ottaa sisareltani näytteen aivoista, siitä pienestä osasesta jonka he olivat nimenneet sensory-tumakkeeksi minun mielestäni aika mielikuvituksettomasti, ja sen seurauksena tämä oli menettänyt kykynsä.

"Tietysti. Tehän itse hoiditte Nebkinin, sama ei toistu koska hän ei ole täällä enää tunaroimassa. En edes käsitä mikä älynväläys se häneltä oli."

"Loistavaa. En malta odottaa, että saamme vielä viimeisenkin. Sitten voimme vihdoin alkaa käyttää heitä", harmaatukkainen myhäili.

"Viimeinen tulee meille tuota pikaa. Sitä jouduttiin ampumaan useampaan kertaan mutta regeneroitumiskykynsä takia se ei ilmeisesti haitannut." Äkkiä tunsin taas kylmän viiman ihollani.

Aloin nousta hitaasti ylös. Jäseneni tuntuivat kankealta ja pääni sekavalta. Missä ihmeessä minä olin? Tuli ja kipu olivat poissa, en tuntenut enää mitään. En edes pientä pakkasta paljaalla ihollani.

"Öh.. huomenta pojat." Olin aivan ymmälläni. Miksi olin Andyn ja Benjaminin kanssa metsässä? Kauanko olin ollut siellä? Minua hävetti alastomuuteni. Muistikuvani olivat hyvin sekalaisia, en tienyt mikä oli unta ja mikä totta. Vai oliko mikään totta? Olinko pimahtanut viimeinkin lopullisesti?

"Kas huomenta rakkaani. Sinäpä nukuit pitkään", Benjamin nauroi. Suhtauduin häneen varauksella. Muistin, että ne tyypit puhuivat Benjaminista. Entä jos hänellä oli näppinsä pelissä tässä?

"Kuule, mitä täällä on tapahtunut? Missä minä olen?" kysyin hiljaa. Viimeinen järkeen käyvä muistikuva minulla oli Janen häistä. Joku oli hyökännyt minun kimppuuni.

"Öh kaverit olisihan tässä kiva rupatella kuulumisia mutta meillä on kohta seuraa!" Andy kuiskasi hätääntyneenä.

Se oli totta. Kaukana näkyi kaksi valkopukuista miestä taskulamppujen kanssa.
"Eivät ne täällä ole, sano Grimmille että me kadotettiin ne", toinen sanoi ärtyneesti.
"Sano itse, minä en ainakaan halua päätäni pölkylle. Etkö sinä kuullut mitä ne teki sille yhdelle valkotakille kun se mokasi?" He puhuivat hiljaa, enkä uskonut Andyn ja Benjaminin kuulevan. Enää sanaakaan sanomatta ponkaisin ylös ja lähdimme kiitämään korkean nurmikon seassa poispäin.

Juoksin hitaasti, koska Ben ja Andy eivät pysyneet perässäni. Minua ärsytti, olisin halunnut pinkoa niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Tuntui hyvältä päästä liikkumaan. Juostessani yritin saada jotakin tolkkua tästä kaikesta.

Ilmeisesti pojat olivat pelastaneet minut. Häpeä kuumotti poskiani, mutta heistä tuntui varmaan aika ritarillisilta. Olin äärimmäisen kiitollinen heille. Silmänurkkani alkoi kostua liikutuksesta ja aloin voida huonosti. Oli ahdistavaa ajatella kuinka avuton olin ollut.

Kuulin Andyn puuskuttavan takanani kovaäänisesti. Hänen sydämensä jyskytti niin nopeasti, että pelkäsin sen pettävän. Jatkoimme kuitenkin matkaamme verkkaisesti sanomatta sanaakaan.

Tulimme puiden raosta maantielle ja aloin hidastaa vauhtiani. Metsän suojan jälkeen paikka tuntui liian aukealta. Juoksimme pienen lammen eteen ja pysähdyimme siihen. Andy painoi hetkeksi päänsä polvien väliin ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. Myös Benjaminilla oli vaikeuksia huohotuksensa kanssa.

"Ompa suloinen pieni hökkeli", ihastelin ääneen. Se oli vanha, hylätyn näköinen kalastajanmökki.
"Mennään katsomaan onko siellä ketään. Olisi ihanaa istahtaa hetkeksi johonkin sisälle, täällä on aika kylmä", Andy sanoi helpottuneena. Voimakas liikutuskohtaus kostutti taas silmiäni, mutta nielin niiskautukseni. En voisi koskaan kiittää heitä tarpeeksi.

"Mennään vain, minuakin väsyttää tuhottomasti", henkäisin. Se oli totta. Silmäluomeni tuntuivat taas painavan ainakin tonnin, vaikka olin juuri herännyt tajuttomuudestani. Mietin, miten oikeat ihmiset reagoisivat niihin myrkkyihin, joita ne minuun pumppasivat.

Kävelimme vaitonaisesti puisia portaita ylös. Koko paikka löyhkäsi homeiselta ja tuuli natisutti aavemaisesti lahoa puuta. Talossa oli kolme kerrosta.

"Tästä pääsee ylös näköjään ylös", totesin. Puu oli hentoa ja vanhaa enkä uskonut tikkaiden kestävän, mutta pakko meidän oli yrittää. Tiesin paikan olevan tyhjä, koska ainoa ääni jonka kuulin oli tuulen humina, talon nitinä ja meidän liikkeemme.

Astuimme sisään ja hengähdimme tyytyväisenä. Sisällä oli ainakin kuivaa ja uskoin, ettei meitä täältä ihan heti löydettäisi.

Hämähäkit olivat vallanneet hökkelin, joka oli kaikesta päätellen ollut jo jonkin aikaa tyhjillään. Säikähdin asetta, joka oli pöydällä vanhojen tupakantumppien vierellä.

"Asukilla on näköjään ollut lintukin täällä. Mitäköhän sille on tapahtunut?" Minua pelotti, että törmäisimme muumioituneisiin ruumiisiin. Mädäntynyt ruoka pisteli nenässäni inhottavasti.

"Katsokaa, täällä on taskulamppu! Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?" Andy henkäisi.
"Ompa outoa. Täällä on selvästi kuitenkin ollut joku tältä vuosikymmeneltä ennen meitä" Benjamin vastasi.
"Mennään katsomaan mitä yläkerrassa on", minä kuiskasin.

"No, eihän tämä hotellia voita mutta ompahan sänky!"

Vuode näytti siistiltä ja kuivalta. Väsymys alkoi painua yhä enemmän jäseniini kun näin kutsuvan sängyn johon voisin painua pitkälleni.

"Oi katso, vaatekaapin alla on nalle!" huudahdin iloisesti. Oli mukava nähdä jotain suloista kaiken homeen ja seitin lisäksi.
"Nuku sinä tuossa pedissä, me pidämme Andyn kanssa vuorotellen vahtia."
"Kyllä minäkin voin valvoa!" Sanojeni päätteeksi minulta pääsi niin antaumuksellinen haukotus, että Benjamin kääntyi nauraen kohti ovea ja lähti kiipeämään alakertaan.

En tiennyt lainkaan, mikä meidän suhteemme tila oli nyt. Minusta tuntui, että hän salasi jotakin. Kaikki olivat olleet niin varauksellisia, aivan kuin olisimme toisillemme vieraita.

En edes tiennyt, tunsinko enää itse häntä kohtaan mitään. Olin uupunut ja minua ahdisti. Tämä kaikki oli niin.. noloa. Huokaisin tuskastuneesti ja suljin silmäni.

"Ainakin heidän molempien täytyy rakastaa minua, eivät he muuten olisi minua pelastaneet" tuumin.

Vuode oli niin pehmeä ja mukava, olisin halunnut nukkua ikuisesti.

Heräsin kuitenkin onnellisena, kun kuulin oven liukuvan auki. Tiesin kuka siellä oli, olin osannut odottaa häntä.

"Huomenta, siitä onkin aikaa! Mitä sinulle kuuluu?" Nousin nopeasti ylös tervehtimään häntä.

"Huomenta vain. Totta, siitähän on jo hetki", Dave sanoi. Puukko. Hänellä oli puukko. Se oli omituista, eihän Dave ollut mikään puukkoa heilutteleva maalaistollo.

"Olen pahoillani, mutta sinun olisi pitänyt kuunnella minua. Sinun todella olisi", hän naurahti. Hänen ilmeesä oli erikoinen. Niin.. pilkallinen?

"Tuota.. olen pahoillani. Olisi oikeasti pitänyt kuunnella sinua. Kumpa olisinkin!" Jos olisin pysynyt erossa Janesta, en ehkä olisi täällä. Ovi liukui taas auki ja huudahdin hämmästyksestä.

"Oletko sinäkin klooni? Mikset ole kertonut minulle? Mitä.."
"Hiljaa Clary", keskeytti Daven takana seisova no, Dave. Tätä en osannut odottaa.

"Oletteko te tulossa tappamaan minut?" He kaikki alkoivat kuin yhdestä äänettömästä käskystä tarkalleen samaan aikaan lähestyä minua. Parahdin kauhistuneena ja yritin paeta. Hyppäsin sänkyjen yli ja yritin päästä pois. He olivat kuitenkin minua nopeampia.

"Ei, älkää! Minä en tahdo kuolla!" Kyyneleet virtasivat poskilleni. Miten paljon minulla olisi vielä ollut annettavaa tälle maailmalle. He ahdistivat minut nurkkaan.

"Ei", ääneni oli enää pieni hiiskaus. He kävelivät piinallisen hitaasti minua kohti ja hymyilivät julmaa hymyä. Sitten suljin silmäni.

"Ei!" heräsin omaan huutooni.

Aloin nytkähdellä lohduttomasta itkustani. Tämä oli niin epäreilua! Olisin antanut mitä tahansa normaalista elämästä. Katumus pisti sydäntäni. Kumpa tosiaan olisin kuunnellut Dave Adleria sinä yhtenä päivänä. Kumpa olisin rynnännyt karkuun kun näin Janen töissä. Siellä varmasti ihmeteltiin, mihin olin hävinnyt.

"Clary, onko kaikki hyvin", Benjamin huudahti hätääntyneenä. "Kuulin sinun huutavan ja.."

Sanaakaan sanomatta nousin halaamaan häntä.

"Kulta ei mitään hätää, kaikki on hyvin", hän yritti lohduttaa. Se ei onnistunut. En tuntenut mitään muuta kuin surua. Olin menettänyt kaiken. En enää koskaan saisi nähdä ystäviäni, kotiani tai edes alkoholista riippuvaista äitiäni. En edes saisi tietää onko hän elossa. Pyysin saada olla yksin.

Kävelin hitaasti vessaan likaisen peilin eteen. Minun oli hirveä ikävä ystäviäni. Tamara ja Naomi olivat varmasti huolesta suunnillaan.

"Onneksi sentään Andy on vielä elämässäni", ajattelin. Olin hirveän itsekäs. Mahtoiko hän edes tajuta, ettei voisi enää koskaan palata takaisin? Myöskään hän ei enää koskaan näkisi perhettään tai ystäviään. Oli varmaa, että järjestö tiesi hänen olevan minun kanssani. Lyyhistyin lattialle ja nyyhkytin siinä aikani.

Saatuani itseni koottua menin etsimään vaatteita. Ainoa naisille sopiva vaatekappale oli koinsyömä nuhjuinen mekko, mutta olin siitä kiitollinen. Häpesin vieläkin, että Andy ja Benjamin olivat nähneet minut alusvaatteisillani, tajuttomana ja avuttomana. Päätin lähteä alakertaan, jossa joku kolisteli astioita. Ulkona oli kova auringonpaiste. Lumi oli sulanut ja kevät oli tullut yhdessä yössä.

"Huomenta vain!" huikkasin. Benjamin kuorsasi äänekkäästi sohvalla.

"Huomenta kaunokainen! Maistuisiko sinulle muutaman vuoden purkissa seisonut simpukkasoppa?" Andy kysyi iloisesti. En käsittänyt, miten hän pystyi olemaan niin positiivinen. Kehooni levisi lämpö ja keveys, minun teki mieli rynnätä halaamaan häntä.

"Niin houkuttelevalta kuin se kuulostaakin niin taidan jättää väliin." Oli kerrassaan outoa, ettei minulla ollut nälkä. En ollut varmasti syönyt aikoihin.

"Omapahan on menetyksesi. Tämä on melkein yhtä herkullista kuin isäukkoni keittämä klimppisoppa", Andy tokaisi. Pienet perhoset lepattivat vatsani pohjalla.

"Ei epäillystäkään. Minä käyn hiukan ulkosalla", vastasin. Oloni alkoi taas tuntua hiukan keveämmältä.

Ehkä tämä ei olisikaan niin kamalaa. Täällä minä asustelisin kahden elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa.


****

Noniin. Heräsin puoli viideltä enkä enää saanut unta joten tulin sitten tätä kirjotteleen. Mitäs ootte mieltä? Voi että kun tota mökkiä oli jotenkin ihana tehdä :D Rakastan näköjään tehdä vanhoja ja lahoja paikkoja.