Osa 1. Alku

Aamu alkoi sarastaa porottavan kuumana Skylinessa, mutta minä olisin halunnut vain nukkua.

Kiemurtelin koko yön levottomana sängyssä, koska oli niin tukahduttavan kuuma. 

Kirvelevistä silmistäni huolimatta kampesin itseni ylös ja menin pesemään hampaat.

Näytin juuri siltä, että olin nukkunut vain pari tuntia. 

Minun on pakko käydä suihkussa, etteivät muut ihmiset pyörry ympärilläni.

Ehdin kouluun onneksi ajoissa. Sain kyydin isäni limusiinikuskilta, joka oli pitkin hampain kuskannut minua tänään. Jostain syystä hän ei tuntunut pitävän minusta. Portaiden edessä näin Janen, joka oli odottanut minua jo pitkään. Hän alkoi heti avautua minulle mieshuolistaan. Hänen poikaystävänsä ei ollut vastannut puhelimeen eilisiltana. Pohdimme syytä moiseen käytökseen kävellessämme kohti matematiikan luokkaa.

Neiti Reedin puhe kuulosti korvissani vain epämääräiseltä möngerrykseltä. Olin aivan liian kuuma keskittymiseen.

"Ehkä hän on kyllästynyt minuun?" hän kuiskasi ja haukotteli syvään.

"Tuskimpa vain, Lennylla on varmaan vain saldo loppu tai jotain eikä siksi pystynyt vastaamaan sinulle", vastasin ahdistuneesti. Tunsin hikipisaroiden kihoavan inhottavasti niskaani.

Kaikki muut vaikuttivat olevan aivan muissa maailmoissa. Barrya katsellessani pohdin, miten hän oppii koulussa koskaan yhtään mitään, sillä en ollut ikinä nähnyt häntä tunnilla hereillä. Nytkin hän kuorsasi hiljaa. Silmäluomeni alkoivat tuntua raskailta kun katselin häntä.

Hugo yritti tapansa mukaan iskeä Safrinaa. En ymmärrä, miksei Safrina pidä Hugosta. Hän on kuitenkin ihan söpö, ajattelin. Olin joskus alemmilla luokilla ollut pihkassa häneen. Rakastin hänen kauniisti kaartuvia punaruskeita hiuksiaan. Ne olivat aina niin kiiltävät ja huolitellut.

"Osoittakaapas nyt hieman intoa tähän touhuun", neiti Reed sanoi naurahtaen. "Kuka tietää, mikä on binomitodennäköisyyden kaava?"

Marylla oli käsi ojossa jo ennen kuin opettaja oli saanut sanottua kysymyksensä loppuun. 

"Aivan oikein, hienoa Mary! Nyt ryhdymmekin pohtimaan milloin sitä käytetään." 

"Huoh", Jane huokaisi ja painoi päänsä käsivarsiensa varaan tyhjä ilme kasvoillaan.

"Minä tässä aloin miettiä kehitysmaiden vesiongelmaa", Jane kertoi kun pääsimme vihdoinkin välitunnille. "Siis sitä, kun heidän hanoistaan ei tule puhdasta vettä. Miksei sinne asenneta esimerkiksi Pandemilaisia hanoja? Meillä täällä tulee aina puhdasta vettä."

"Sinäpä sen sanoit! Todella nerokasta Jane, sinun kannattaisi varmaan kirjoittaa tästä joku juttu lehteen", vastasin naurua pidätellen. Välillä oli vaikea tietää, oliko hän tosissaan vai ei. Toisaalta otaksuin, ettei kukaan oikeasti voisi olla yhtä vähäjärkinen kuin hän väitti olevansa, toisaalta taas.. no, Jane oli Jane.

"Tässä on varmasti jokin juoni. Minusta tuntuu, että sinä pilkkaat minua." Purskahdin räjähtävään nauruun.

Käänsin katseeni hykertäen kohti Marya ja hänen ystäviään. He tuntuivat kuuntelevan meitä, vaikkeivat he katsoneet meihin päinkään. Copelia nojasi seinää vasten surumielisen näköisenä. Hän varmaan järkyttyi, kun kuuli Janen kehitysideasta.

"Sinä olet ihan mahdoton. Minä käyn hakemassa yläkerrasta limpparipullon", tirskuin jä lähdin kiipeämään ylös portaita.

Safrina ja Tara ihmettelivät kovaan ääneen Gliffin julistetta. "Meidän on pakko mennä katsomaan noita komistuksia, pakko! He ovat lauantaina Spice:ssa", kuulin Taran sanovan. Miten joku voi pitää Gliffin jäseniä komeina? Nehän ovat etovia limanuljaskia!

*** Samaan aikaan toisaalla ***

"Entä jos sijoittaisimme uuteen lastensairaalaan?" Frida ehdotti. "Emme ole koskaan kokeilleet mitään sellaista."

"Voisimme saada hyvää mainosta, sitähän me tarvitsemme.", hän jatkoi.

"Kun maineemme kohoaa, Hotel Neuer saa varmasti lisää kiinnostuneita asiakkaita."

"Minusta tuntuu, että on jo liian myöhäistä uusille sijoituskohteille. Meidän täytyy alkaa mainostaa tätä yritystä esimerkiksi televisiossa", vastasi Olga.

"Mutta ei kukaan enää nykyään katso televisiosta mainoksia. Ihmiset tallentavat ohjelmansa digiboksille ja kelaavat mainoskatkojen yli", Frida sanoi. 

"Sekin on totta, että rikkaat ihmiset arvostavat hyväntekeväisyyttä, eivät television tuijottamista", väitti Frida.

 "Lopetetaan kokous, mietin tätä yön yli. Minun päätäni särkee, taitaa olla ukkonen tulossa", sanoin. Tuntui, että pääni hajoaa naisten ainaisesta kinaamisesta. Miksi heidän piti olla niin vaikeita?

Luulin kokouksen päätyttyä pääseväni eukoista eroon, mutta huomasin Olgan jääneen viivyttelemään. "Mainos on oikeasti meidän ainoa ratkaisumme, jos haluamme hotelliketjun jatkavan toimintaansa. Uudet asiakkaat eivät tiedä meistä mitään ilman mainoksia!" Olga kertoi kiihtyneenä.

"Kuten sanoin, mietin tätä yön yli. Sinulla ja Fridalla oli erinomaisia ajatuksia", vastasin kohteliaasti. Minun teki kovasti mieli käskeä häntä häipymään.

"Tietenkin, mutta muista, että minä olen ollut täällä kauemmin kuin se nuori hupakko!"

"Minä muistan. Tietysti."

Aivan mahdoton päänsärky. Tuntui kuin aivopuoliskojani olisi hangattu hiekkapaperiin ja sen lisäksi porattu molemmille puolille ruuveja ilman puudutusainetta. Pudistin päätäni ja otin pari lääkekapselia.

Kaikesta huolimatta tosiasia oli se, että Hotel Neueria ei pelastanut enää mainokset eivätkä sijoituskohteet.

Miten voi sijoittaa, jos rahaa ei ole? 

Miten kertoa vaimolle, että hänen puolisonsa ura on tullut tiensä päähän?

Ulkona oli alkanut sataa.

Tämä kaikki oli ennen minun. Miten ihmeessä tähän ajauduttiin? Muistelin, kuinka perin hotelliketjun omilta vanhemmiltani. Silloin kaikki oli ollut vielä upeasti, asiakkaita oli suorastaan tulvinut sisään. Yhtäkkiä kesken ajatusteni kuulin oven aukeavan.

"Hyvää päivää Neuer."

"Siitä onkin aikaa."

"Niinpä onkin. Mitä sinä haluat Lucerie?" Yritin näyttää tyyneltä, vaikka sisälläni alkoi velloa uskomaton pelko tyttäreni puolesta. Kuinka tämä oli mahdollista?

"Kuulin hauskan jutun, että olet piilotellut erästä tyttöä kuusitoista vuotta", Lucerie sanoi miehelle oudon kimakalla äänellään.

"Mietimme tässä ystävieni kanssa, mahtaako se olla totta. Ethän sinä sentään tekisi niin?" hän jatkoi. 

"Häivy täältä psykopaatti!" huusin. Pelkoni vain kasvoi kasvamistaan.

"Tätä minä vähän pelkäsinkin", Lucerie sanoi.

"Sinun olisi kannattanut valita kidnappauksen kohteesi eri tavoin, Neuer", hän jatkoi.

"Aiotko sinä tappaa meidät?"

"Katsotaan nyt mihin tässä ryhdytään."

*** 

"Tässä on latinalaiset aakkoset, alla on Pandemin aakkoset. Kuka haluaisi luetella molemmat?" rouva Marple kysyi.

Luokkahuoneessa oli tälläkin tunnilla melko laiska tunnelma.

"Mitä sinä teet koulun jälkeen? Kuulin, että Skylinessä on tivoli. Mentäisiinkö sinne illalla?" minä kysyin Janelta. Olin käynyt huvipuistossa viimeksi aikoja sitten. Kieleni kostui, kun ajattelin herkulliselta tuoksuvia hattarapilviä ja suklaaomenoita.

"Clary ja Jane hiljaa! Jos teillä on jotain sanottavaa, voitte sanoa sen kaikille!"

"No niin, kenet minä tällä kertaa arpoisin vastausvuoroon", rouva Marple pohti. Hihitin hiljaa. Opettaja kuulosti niin typerältä.

"Savannah, luetteleppa sinä. Saat sanoa asiasi kohta Peter", opettaja jatkoi. 

Juuri kun Savannah oli aloittamassa, joku koputti oveen. "Kuka kehtaa tulla kesken tunnin häiritsemään?" rouva Marple tokaisi vihaisesti.

"Ai, rehtori Skinner."

Skinner oli hyvin nuori ja äärimmäisen komea rehtoriksi. Minusta tuntui, että melkein kaikki Swindoffin lukion tytöt olivat iskeneet häneen silmänsä. Pienet perhoset lepattelivat vatsassani kun kuuntelin hänen upeaa matalaa mutinaansa. Sitten hengähdin järkytyksestä.

"Mitähän he supisevat?" Jane kysyi. Outoa, sillä minä kuulin heidän puheensa aivan kuin he olisivat seisoneet meidän pulpettimme vieressä. "He puhuvat minusta", sanoin kauhuissani.

"Rehtori haluaa minut mukanaan kansliaan.", kuiskasin. 

"Mitä sinä olet muka tehnyt?" Jane kysyi ymmällään.

"Ei, isälleni on tapahtunut jotain."

"Clary, mene rehtorin kansliaan. Hänellä on sinulle tärkeää asiaa", rouva Marple sanoi. Hän oli todella huolestuneen näköinen. Sydän tiuhasti pomppaillen nousin ylös penkiltäni.

"Isäsi toimistoon tunkeuduttiin tänään."

"Hän on kriittisessä tilassa Skylinen yliopistollisessa sairaalassa."

"Olen hyvin pahoillani, voit lähteä sinne heti. Soitan sinulle vain taksin."

"Mitä?" sain sanotuksi.

Isä on sairaalassa. Kuka ihme hänen toimistoonsa muka tunkeutui? Eihän siellä ole mitään, ei edes rahaa

Miksi?

Olin niin paniikissa, etten tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Käteni vapisivat hervottomina kun yritin laskea hanasta viileää vettä hikisille kämmenilleni. Lopulta päätin luovuttaa.

Taksin odottelu tuntui ikuisuudelta, vaikka se kestikin vain vartin.

Ei kai isä kuole?

 Oli aivan hirveää istua auton kyydissä ruuhkaisessa keskustassa ja odottaa, että pääsisin isän luokse. Pyysin taksikuskia jatkuvasti ajamaan lujempaa, tuntui että hän aivan tahallaan hidasteli jokaisen mahdollisen jalankulkijan tieltä.

Vihdoin taksi kaartoi sairaalan pihaan ja minä säntäsin sairaalan ovelle.

Toistelin mielessäni rehtorin sanoja. En käsittänyt, kuka ihme voisi haluta vahingoittaa minun lempeää isääni.

Minut ohjattiin välittömästi oikeaan huoneeseen, jossa äiti istui sanomatta sanaakaan. Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin.

"Isä, onko hän.. onko hän..?" kysyin vapisevalla äänellä äidiltä.

"On."

Tuntui siltä, että koko maailmani romahti sillä hetkellä.

******

Siinä oli ensimmäinen osa! Kommentoikaa ihmeessä kaikki :D Ruusuja ja risuja. Kuten sanoin, en ole koskaan ennen kirjoittanut Sims-tarinaa eli kaikki kehitysideatkin on tervetulleita! :)