Osa 4. Epäreilua

Ilmassa tuoksui lähestyvä talvi. Istuimme Benjaminin kanssa saman järven rannalla, jossa tapasin Daven aikoja sitten.

"Onko sinun ihan pakko lähteä?" kysyin Benjaminilta, joka silitti hellästi minun käsivarttani. Hän käänsi minut itseään kohti.

"On. Voisin minä tietenkin jättää menemättäkin, mutta sitten saisin varmaan potkut", hän vastasi. Tuhahdin. Tuntui kovin tympeältä, että Benjamin joutui lähtemään yksin Pandemin pääkaupunkiin Capitaliin.

"Sinä olet niin suloinen", hän nauroi. "En minä viivy kuin pari viikkoa. Hänen pehmeä äänensä sai yhä sydämeni käymään ylikierroksilla. Suutelin häntä hellästi.

"Älä sitten lirkuttele siellä näteille kaupunkilaistytöille", sanoin tomerasti.

"Ei tulisi mieleenikään, kun kerran kotona odottaa tällainen kaunotar", hän toisti.

Hypistelin hermostuneena hänen niskavillojaan.

Entä jos hän saa tietää mikä minä olen? Illalla en keksinyt mitään tekemistä, joten päätin alkaa kokkaamaan vaikeinta ruokalajia jonka reseptikirjastani löysin.

Minun oli oltava koko ajan hirveän varovainen. Voisin murskata hänen sormensa pelkästään pitämällä häntä kädestä kiinni hiukan liian lujaa. Miksi juuri minun pitää olla tällainen luonnonoikku?

"Auts!" parahdin.

"Hitto vie! Ei pitäisi ikinä käsitellä teräaseita ja leikata raivoissaan sipulia samalla kun ajattelee masentavia asioita!" raivosin leikkulaudalle. 

Minusta on varmaan tulossa hiukan epävakaa, mietin tuijottaessani verinoroa, joka valui sormenpäästäni. Kauaa en sitä saanut katsella, koska pienet haavat paranivat minulla hyvin nopeasti. 

Pesin veren leikkuulaudalta ja sormestani ja jatkoin vihannesten silppuamista.

Typerää että hänen piti lähteä, pohdin alakuloisesti. Olimme tapailleet vasta parin viikon ajan.

Entä jos hän tapaa Capitalissa jonkun kauniin, pitkän blondin jolla on kaiken lisäksi isot rinnat? Tai sitten upean nymfomaatikkobruneten?

Kuulin puhelimeni soivan.

"No hei Andy."

"Mitä ihmeellistä sateessa on?"

"Sinä olet kyllä aivan höynähtänyt."

Andylla oli omituinen pakkomielle sateiseen ilmaan. Joskus hän kertoi minulle saavansa sateella ideoita uusiin maalauksiin.

"No, oletkos sinä jo täynnä uusia ideoita? Tule sisälle tai saat kohta huomata pissaavasi partateriä." Hänen hengityksensä löyhkäsi viinalta.

"Hiljaa. Katso kuinka kauniisti pisarat hajoavat pikkupisaroiksi osuessaan tälle homeiselle kivetykselle", hän henkäisi tohkeissaan.

"Joo joo, aivan uskomatonta. Tule nyt, mennään sisälle ennen kuin minä kastun läpimäräksi. Tai ainakin minä menen, tännehän jäätyy!" Minua ärsytti. Koitin pitää itseni kasassa ja hillitä himoani juosta sisälle niin lujaa kuin pääsen ja jättää tuo taliaivo ihailemaan sadepisaroita yksinään.

"Hahaa juostaan kilpaa sisälle", Andy hihkui.

Hienoa.

"Hihii katso, nyt se repii tuon rumiluksen kahtia!"

Pyörittelin silmiäni. Andy oli ollut pari viikkoa ihan outo. Hän oli ryypännyt paljon enemmän kuin ennen ja hän vaikutti muutenkin oudon sekavalta.

"Hyi, tuo näyttää ihan sarvikuonolta, joka synnyttää apinoita." Katsoimme jotakin alemman kastin kauhuelokuvaa.

"Tiesitkös, minä rakastan sinua." 

Sydämeni hyppäsi kuperkeikan.

"Olen aina rakastanut. Mikset sinä voi rakastaa minua? Benjamin on sinulle aivan liian niljakas."

"Oho, katso! Nyt se syö sen aivoja!" vastasin hädissäni.  

Miten niin Andy rakastaa minua? Hän on varmaan niin kännipäissään ettei tajua itsekään, pohdin kauhuissani. Sydämeni tykytti vieläkin kuin ylikierroksilla käyvä sekuntiviisari.

"Älä sitten sano mitään senkin nirppanokka!" hän sanoi topakasti ja lähti ovet paukkuen alakertaan omaan kotiinsa.

Mitä juuri äsken tapahtui? mietin tyrmistyneenä.

Jo viikon päästä maa oli lumen peitossa. En ollut kuullut Janesta mitään sen jälkeen kun hän käski minun häipyä talostaan, kunnes päätin itse panna töpinäksi.

En mitenkään pystynyt suostumaan siihen, että Jane vihaa minua ikuisesti. Niimpä pyysin häntä kanssani kävelylle.

"Tulithan sinä vihdoinkin. Minä jo ajattelin, että olet varmaan jäänyt auton alle", Jane sanoi. 

"No, tässä minä nyt olen ikävä kyllä. Lähdetäänkö?"

Hänen ilmeensä oli kovin halveksiva. Yhtäkkiä minuun levisi kammottava olo. Kesti hetken tajuta, että mikä tuo outo tunne oli. Pelko. Minä pelkäsin Janea. Koitin saada sydämeni rauhoittumaan ajatuksen voimalla. Eihän minulla ollut mitään pelättävää? Pikkuhiljaa sain tunteeni hallintaan.

"Minä haen vaan Tobyn mukaan." 

Pian hän saapui suloinen vesseli sylissään. 

"Voi kun hän on suloinen. Ja niin iso jo!" sanoin ihastuneena.

"Niin ihana!"

"Täällä alkaa olla jo kohta pimeää", tokaisin Janelle. En ollut osannut edes arvata, kuinka kiusallinen kävelyreissustamme voisi tulla. Hän ei ollut sanonut minulle sanaakaan ainakaan kymmeneen minuuttiin.

"Niimpä. Täytyy ehtiä takaisin ennen kuin on säkkipimeää."

Toby rummutteli pienillä käsillään kelkkaa. "Voinkohan minä saada koskaan lapsia?" mietin. En ollut koskaan kysynyt sitä Davelta. Pelkkä ajatus lapsettomuudesta alkoi ahdistaa minua, vaikka en mikään äidillinen ihminen ollutkaan.

"Mitenkäs teidän arki uuden vauvan kanssa on sujunut?" yritin kysyä kepeästi, mutta ääneni kuulosti lähinnä säälittävältä urahdukselta.

"Ihan hyvin, Toby on aika helppo lapsi hoitaa. Ei juuri itke tai sottaa."

"Sehän on upeaa", vastasin vähän hengästyneeltä kuulostaen. Outo pelonsekainen tunne vaivasi minua yhä, vaikka se oli väistynyt muiden tunteiden tieltä taka-alalle.

"Haluaisitko sinä tulla sisälle, voitaisiin jutella kunnolla?" Jane kysyi ystävällisesti. 

"Ilomielin", vastasin.

Olin jo unohtanut, kuinka paljon vihasin sieraimiani polttelevaa märän koiran hajua. Kuinka joku niin suloinen kuin koiranpentu voi lemuta näin pahalta?

Jane oli mennyt alakertaan vaihtamaan vaatteita ja laittamaan Tobyn nukkumaan. Minulla oli outo olo. Levoton, mutta väsynyt. Pelokas, mutta rauhallinen. Erikoista. Ehkä minä tosiaan olen tulossa hulluksi.

Olikohan Andy tosissaan, kun hän väitti rakastavansa minua? Benjamin ei ollut ainakaan vielä vannonut rakkauttaan minulle. Minä tiesin rakastavani häntä. Entä jos hän ei rakastakaan minua? No onhan minulla sitten Andy.. Perhoset lepattivat vatsassani. Miksi rakkaus tekee näin huonovointiseksi?

Sain onneksi taukoa sekavista mieshuolistani, kun Jane kiipesi takaisin yläkertaan ja istui viereeni.

"Minulla ei ihan oikeasti ollut mitään muita vaihtoehtoja kuin lähteä salaa kenellekään kertomatta", sanoin hieman väsyneesti.

"Kyllä minä sinua ymmärrän, mutta koita sinäkin ymmärtää minua. Koulussa kerrottiin, että sinut oli tapettu. Sinulle pidettiin muistotilaisuus, jossa olivat kaikki koulukaverisi."

"Olin jo hyvästellyt sinut. Kävin isäsi haudalla viemässä myös sinulle kukkia ja toivoin että tyypit, jotka tappoivat isäsi, olisivat olleet sinulle hieman armollisempia." 

"Ainoa, mitä oli jäljellä, olivat muistot kunnes yhtäkkiä eräänä kauniina päivänä tapasin sinut hääpukuostoksilla vuosia myöhemmin. En ollut uskoa silmiäni!"

"Mitä? Kuka kumma on väittänyt, että minä kuolin?" kysyin järkyttyneenä.

Minä en tiennyt. En tosiaan tiennyt. Dave ei ollut maininnut mitään tällaisesta, tosin minulla ei ollut aavistustakaan oliko hänellä osaa minun valekuolemaani. Minua värisytti, huimasi ja hieman itkettikin. Luuliko äitikin, että isän murhamiehet olivat tappaneet minutkin?

"En minä tiedä. Koulussa kerrottiin. En minä osannut ajatella mitään kun sinä putkahdit taas elämääni liehittelemään Benjaminia! Tuntuu, että olen vieläkin melkoisen hämmilläni."

"Olen niin pahoillani Jane. Tässä minä nyt kuitenkin olen, täysissä sielun ja ruumiin voimissa."

"Hyvä. Miten ihmeessä minä selitän tämän Marylle ja Copelialle? Heilläkin on sinua ikävä", Jane kysyi huolissaan.

"Älä sano ainakaan vielä mitään", vastasin. "Minun pitää nyt lähteä kotiin, kello on jo paljon."

Halasimme hyvästiksi, tällä kertaa siinä ei ollut mitään kiusallista.

Olin niin onnellinen kun sain ystäväni takaisin, vaikka pieni kummallinen pelko vaivasi mieltäni yhä.

Viimein koitti se aika, kun Benjamin tuli takaisin työreissultaan Capitalista.

Hän oli jo matkalla minua tapaamaan. Kuulin hänen askeleensa etupihallani ja menin häntä ovelle vastaan.

Oli keväinen lämpökausi, kaikki lumet olivat sulaneet pois. Minun teki mieli hyppiä riemusta, kun näin rakkaani kiipeävän portaita ylös.

"Hei kulta. Olet kauniimpi kuin muistinkaan." Minua pyörrytti.

"Oliko sinulla edes ikävä minua?" hän kysyi jumalaisella äänellään. Jos olisin saanut itse valita, olisin syöksynyt hänen kimppuunsa ja repinyt hänen vaatteensa kuin villieläin. Hillitsin kuitenkin itseni.

"Jep, minulla oli oikein hilpeät pari viikkoa."

"Oliko siellä Capitalissa paljon muodokkaita blondeja?" kysyin typerästi. 

"Varmasti, mutta en minä niitä siellä kaivannut."

Hänen huulensa tuntuivat ihanilta ja tutuilta omiani vasten.

Sydämeni lepatti.

Päätimme katsoa televisiosta jotakin typerää komediaa, jonka nimi oli Amerigan Bie.

Uni alkoi painaa silmiäni melko pian ja painoin pääni Benjaminin syliin.

"Nuku rauhassa, rakkaani", kuulin Benjaminin mutisevan.

Seuraavana iltana etsiskelin jälleen kloonisisariani netistä.

Se oli toivotonta, sillä minulla ei ollut aavistustakaan mitä etsiä. Kuulin jonkun kopistelevan portaitani ylös.

Kuka kumma sielä on, en minä tietääkseni ole ketään tänne kutsunut? mietin samalla kun painoin läppärin kannen kiinni.

Perin erikoista.

Nousin salamana ylös ja riensin eteiseen kun kuulin vieraani avaavan oveni itse. 

"Dave?"

"Clary, meidän täytyy puhua."

"Miksi sinä olet alkanut leikkiä hengelläsi?" Hänen tukkansa oli harmaantunut vuosien myötä, kasvot sen sijaan näyttivät aivan samalta kuin ennenkin.

"Etkö sinä muista, kun minä sanoin ettet saa pitää yhteyttä kehenkään, jonka olet tuntenut aikaisemmin?" hän sanoi kiukkuisesti. Tunsin patoutuneen vihan leviävän itsessäni.

"Mitä sitten? Ei täällä mitään järjestöä ole, he olisivat saaneet tietää minusta aikapäiviä sitten! Olen asunut täällä hökkelissä jo viisi vuotta, kyllä ne nyt tässä ajassa olisivat päässeet jäljilleni!"

"Olen ollut varovainen, kukaan ei tiedä minun kyvyistäni, alan unohtaa ne jopa itsekin!"

"Tuo on hullua. Minä tiedän, että järjestö tarkkailee jokaista ihmistä, jonka he tietävät sinun tunteneen. He odottavat tätä sinulta."

Minua ärsytti ja minusta tuntui, että elämäni on kauhean epäreilua.

"Ei. Minä haluan pitää Janen elämässäni. Olen tuntenut hänet yksivuotiaasta saakka!"

"Hyvä on sitten. Sanonpahan vaan, että käytöksesi johtaa varmaan kuolemaan. Voi olla, että seuraamukset ovat jopa pahemmat kuin kuolema, mutta tee mitä haluat."

Sen enempää sanomatta hän kääntyi ja katosi iltaan.

Voi ei, ajattelin lohduttomana.

Mitä minä juuri tein?

En osannut tehdä muuta kuin sutaista hiukseni nutturalle ja mennä tapaamaan sitä ainoaa ihmistä, jonka uskoin kykenevän täyttämään aukon sisälläni.

"Kerro nyt, rakkaani. Miksi olet niin poissa tolaltasi?"

"En minä oikein nyt jaksa", huokaisin voimattomana.

"Kunhan tiedät, että minä rakastan sinua", Benjamin sanoi.

"Minä pidän sinusta huolta."

"Sinä olet liian täydellinen", kuiskasin.

"Kukaan ei ole niin täydellinen kuin sinä", hän henkäisi.

***Parin päivän päästä***

Tiesin tekeväni väärin.

Minä todella tiesin.

Minun olisi pitänyt ajatella tarkemmin ennen kuin suostuin tähän, ajattelin kiukkuisena.

Mutta mistä minä olisin voinut tietää hänen olevan niin.. inhimillinen?

Muiden puheensorina kaukui hiljaisena kivisillä seinillä.

Astuin kokoushuoneeseen.

"Öh.. hyvää iltaa", sanoin vaivautuneena ja lähdin kävelemään kohti herra Grimmin työpöytää. Kukaan ei edes nostanut katsettaan.

"Hyvää iltaa herra Grimm", sanoin osoittaen sanani johtajalleni. 

"Iltaa vain, Benjamin. Toivottavasti sinulla on hyviä uutisia."

Hän nousi hetkessä ylös ja lähti kävelemään minua kohti.

"Mitäs meidän luonnonoikullemme kuuluu?" hän kysyi ystävällisesti. Tiesin hänen tarkoittavan Clarya. Hän puhui aina tuohon sävyyn klooneistaan.

"Äh, mietin onko meillä edes oikea tyttö."

"Tai siis.. Ei hänellä ole minkäänlaisia erityiskykyjä", vastasin ahdistuneena.

"Ehkä hän on vain erityisen hidas tai sitten hän piilottelee niitä sinulta", Lucerie sanoi. Inhosin hänen ääntään.

"En ihmettele vaikka olisikin hiukan hitaasti kehittyvä, kun ajattelee esimerkiksi millaisessa läävässä hän asuu!" kuulin Clarycen hihkaisevan.

Oli aina yhtä outoa nähdä hänet.

Niin saman näköinen kuin Clary, mutta kuitenkin niin erinäköinen.

"Hänen sisustustyylinsä on vain persoonallinen. Todennäköisempää se minusta on, että hän salaa kykyään minulta."

"Sinun olisi paras saada hänet avautumaan ja pian. Meiltä alkaa loppua kärsivällisyys."

"Se on ihan totta poikaseni. Hankimme pian jonkun muun sinun tilallesi", herra Albrech sanoi. En ollut edes huomannut, että hän tuli huoneeseen. "Hiljaa Swayer", hän mutisi. "Claryce, sinun täytyy hillitä otettasi."

Swayer oli tehnyt samaa mitä minä Claryn kanssa. Hän vaan sattui epäonnistumaan siinä. Värähdin, koska tiesin mitä Claryce hänelle teki.

"Benjamin, sinun täytyy koventaa hieman otteitasi, jos haluat pysyä mukana tässä projektissa", herra Grimm sanoi. Hänen äänensä ja olemuksensa oli lempeä. Oli karmivaa edes ajatella mitä minulle tapahtuisi jos epäonnistun.

"Tottakai", sanoin.

"Ja tiedäthän, tämä ei ole mikään leikin asia", Lucerie sanoi hiljaa.

"Olisi hauska päästä juttelemaan sen Claryn kanssa! Meillä on niin paljon yhteistä", Claryce sanoi iloisesti ja lähti kävelemään meitä kohti.

"Tai siis olenhan minä seksikkäämpi, vai mitä Benjamin?"

"Ilman muuta olet."

"Sinun pitäisi varmaan lähteä, heitukkasi odottaa", Claryce sanoi.

"Et saa epäonnistua. Sinun on selvitettävä mihin hän pystyy."

"Tiedät kyllä mitä siitä sinulle seuraa jos et onnistukaan", Lucerie jatkoi. Hän tuntui oikein nauttivan ihmisten kivusta ja kärsimyksestä.

"Minä voin saattaa sinut ovelle senkin nappisilmä", Caryse hihkaisi.

"Älä tuota minulle pettymystä", Grimm sanoi kyllästyneesti.

"En varmasti."

"Minä lupaan."

*****

Siinä se! Mitäs tykkäsitte? Tätä oli kauheen kiva tehdä ja innostuin kirjotteleen aika paljon mutta onnea sille joka jakso lukee koko höskän :D