Osa 7. Pelastus

Hellurei! Varoittelen tässä etukäteen että osa sisältää hiukan rajumpia kohtauksia ja hiukkasen verikin vilahtaa jotenka älkööpi pelästykö! :)

*****

Minä olen idiootti.

Miten edes kuvittelin pystyväni siihen?

Helvetti!

Odotus riipi selkäpiitäni. Hän soittaisi minulle minä hetkenä hyvänsä ja kertoisi, että se onnistui.

Ja sitten en näkisi häntä enää koskaan.

Ei. Niin ei saa käydä.

Äkkiä tiesin tarkalleen, mitä minun piti tehdä. Jotakin mitä olisi pitänyt tehdä aikoja sitten.

Ulkona oli sankka lumipyry. Tarvoin päättäväisesti paksussa hangessa enkä edes huomannut, kuinka kylmä ja märkä lumi suli varpaideni väliin. Huusin jo kauempaa hänen nimeään, meillä ei ollut hetkeäkään hukattavana.

"Mitä sinä täällä teet? Häivy senkin iljettävä limanuljaska!" Ravistin isoimmat lumipaakut lattialle. Tietysti hän vihasi minua. Hänhän rakasti itsekin Clarya.

"Sinun on pakko auttaa minua. Clary on pulassa ja se on minun syytäni. Meidän on pakko pelastaa hänet!" Kuvotus valtasi mieleni. Minä todella olin oksettava, halveksittava ja inhottava kaksinaamainen petturi. Kuinka minä saatoin? Yritin pitää kasvoni peruslukemilla.

"Mitä? Jos sinä olet jotenkin satuttanut Clarya niin vannon että murskaan jokaisen luusi tuosta nätistä naamastasi."

"Sen minäkin haluaisin nähdä. Kuuntele nyt hetki, pakko minun on varmaan kertoa sinulle kaikki. Katsos kun Clary on klooni.."

"Oletko sinä aivan vinksahtanut?" hän keskeytti. "Tulet tänne keskellä yötä tarinoimaan päättömiä? Clary on Janen hääjuhlissa eikä hän todellakaan ole mikään kyborgi! Häivy nyt tai minä ihan oikeasti pamautan sinua!"

"Pää kiinni ja kuuntele minua jos haluat vielä nähdä hänet. Clary siepattiin ja äh.. minä aloitan alusta. Ole kiltti ja pysy hiljaa hetki."

Kerroin Andylle Claryn tarinan niin nopeasti kuin pystyin, mutta se kuulosti omissa korvissanikin typerältä. Miten hän voisi uskoa, kun minäkin uskoin vasta kun näin itse mihin he pystyvät?

"Sinä ihan oikeasti olet vinksahtanut."

"Ja vaikka tuo sekopäinen tarinasi olisi totta, niin kuinka minä en olisi huomannut Claryn kykyä? Mikä se edes on? Se Claryce vaikutti mielipuolelta.."

"Koska hän ei huomaa sitä itsekään, vielä. Hän on hiukan jäljessä muista. Mutta meidän täytyy lähteä, jos haluamme pelastaa hänet. Sinä et varmasti halua edes tietää, mitä ne aikovat tehdä hänelle."

"Kai sinulla on edes jokin järkevä suunnitelma?"

"On." Selitin hänelle pikaisesti hataran aikomuksesi.

"Toivottavasti tuo oli vitsi."

"Olet pähkähullu jos luulet meidän onnistuvan!"

"Tiedän."

"Miten minä en ikinä tajunnut ostaa asuntoa täältäpäin?" Andy huudahti, kun kaarsin auton vanhalle tehdasalueelle.

"Turpa kiinni nyt", ärjäisin. Miten kukaan pystyi sietämään tuota urpoa. Puoli tuntia autossa hänen kanssaan oli saanut vereni kiehumaan niin, että minun teki melkein mieli ajaa tahallani seinää päin.

"Treo, oletko siellä?" huusin.

"Julmat sanasi saavat sydämeni pysähtymään. Kuka on Treo?" En vaivautunut vastaamaan hänelle. Sen sijaan lähdin kävelemään nopeasti kohti Treon kotia.

"Herää, meillä on sinulle asiaa!" huusin. Tiesin kokemuksesta, kuinka vaikeaa sammuneen ihmisen herättäminen oli. Sydäntäni riipaisi katsoa tuota vanhaa ukkoa nukkumassa lumisessa pahvilaatikossa.

"Herää jo tai et saakaan upouutta Mersua jonka ajoin tuonne pusikkoon." Hän nousi hitaasti ylös. Vaikka nenäni oli pakkasesta tukossa, haistoin silti vanhan viinan ja oksennuksen sekaisen löyhähdyksen kun hän kömpi ylös.

"Kappas vain, ehtoota."

"Kyllähän sinun Benjamin pitäisi tietää kuinka hankalaa vanhan miehen on herätä unestaan. Mitä sinä tarvitset? Rautakankea, neurotoksiinia, kivääriä?"

"On minulla vielä jokunen pullo kirkasta viinaakin jos sitä kaipaat, kun kaupathan ovat jo kiinni."

"Sattuisiko sinulla enää olemaan sitä N768 jonka näytit toissaviikolla?" Minuun alkoi levitä hienoinen paniikki kun ajattelin, mitä saattaisin joutua pian tekemään.

"Jopas jotakin, sitähän kaivataan melkoisen hienoja vehkeitä! Mitä sinä ajattelit antaa siitä maksuksi? Kymmenisen tonnia tuskin riittää.."

"Onko tuo kissa kuollut, vai miksi se pysyy koko ajan paikallaan?" Andy keskeytti. Koitin taas vastustaa pakottavaa tarvetta lyödä häntä.

"Se on minun oma täytetty Pähkinäiseni, se kuoli joten minä käänsin parilta hanhelta niskat nurin ja pistin sulat sen sisään. Tykkäätkö sinä siitä? Saat sen kunhan hinnasta sovitaan. Tokihan sillä on tunnearvoa jonkin verran.."

"Ei hän sitä osta", vastasin kiireesti. "Mitenkäs se N768? Tuossa olisi tuo Mersu, saat sen."

"Uuh kylläpä vanhaa miestä nyt hemmotellaan. Hyvä on, se on tuossa roskakorissa, saat itse etsiä sen. Minä menen jatkamaan uniani, ellet sinä sitten halua sitä kissaa."

"Jos minä jätän väliin tällä kertaa", Andy vastasi. Näin, että hänen oli aivan yhtä hankala sietää Treon löyhkää, mutta arvostin todella että hän pysyi siitä vaiti. 

"Minä en sitten tiedä, kuinka syvällä se on. Mutta eiköhän se löydy!" Treo kähisi ja kävi maate. Mietin, kuinka kylmä hänellä mahtoikaan olla. Muistin herra Albrechin joskus sanoneen, ettei hänellä ole enää yhtäkään varvasta.

"Mikä se N-joku-numerosarja oikein on?" Andy kysyi. 

"Näet sitten aikanaan", tokaisin. Minua todella kuvotti työntää käteni ämpäriin, joka oli täynnä roskia, mutta koitin niellä ällötykseni. Onneksi minun ei tarvinnut kovin kauan kaivaa, kun tunsin kovan, kylmän metallin ja suljin kämmeneni sen ympärille. Tungin löydökseni pikaisesti housujeni kaulukseen ja lähdin sanaakaan sanomatta kävelemään kohti seuraavaa määränpäätä.

"Täältä ei ole enää kovin pitkä matka", sanoin lohdutukseksi enemmän itselleni kuin Andylle. Minua todella pelotti, ettemme ehtisi ajoissa. Kiristin tahtiani.

"Hei, odota! Tuolla makaa joku tyttö!" Andy huudahti. Olin itse huomannut tytön vain sivusilmällä.

"Me emme voi sille mitään", sanoin apaattisesti. En pystynyt käsittämään, miten häntä kiinnosti nyt joku tuntematon, verinen koditon tyttö. Minun mielessäni oli ainoastaan Clary. Minun oma Claryni.

"Mutta se saattaa olla kuollut!" hän huudahti.

"Entä sitten?" Tiesin kuulostavani tunteettomalta, mutta aurinko alkoi jo nousta.

"Tämä on siis joku vanha leipomo", Andy jatkoi. Minua alkoi tosissaan suututtaa hänen hidastelunsa.

"Tule jo, senkin tollo! Etkö sinä tajua että meillä on kiire? Mikä sinua vaivaa?" huusin ja kävelin entistä rivakammin. Aurinko nousi liian nopeasti, tiesin että alkoi olla liian myöhäistä.

"Tullaan", hän sanoi ja juoksi minut kiinni.

Lähestyimme vanhaa juna-asemaa, joka oli kymmeniä vuosia sitten otettu pois käytöstä.

Tuskin huomasinkaan haisevia vanhoja roskapusseja ja -kasoja, joiden väleissä viipetti pieniä elukoita.

Epäröin hetken. Entä jos käytävät olisivatkin aivan täynnä vartijoita? En ollut maininnut Andylle, että meidät ammuttaisiin heti, jos joku huomaisi meidät. Pieni omantunnon pistos seisautti minut paikalleni. En halunnut hänenkin henkeänsä kontolleni. Tiesin kuitenkin, että oli liian myöhäistä perääntyä. Lupasin mielessäni tehdä kaikkeni, jotta saisin meidät kaikki turvallisesti pois täältä.

Nyt Clary oli tärkeintä. "Tuossa on meidän ovemme, mennään siitä sisään."

"Luulisi, että järjestöllä, jolla on kasapäin rahaa, olisi varaa hankkia hieman laadukkaampi piilopaikka siepatuille klooneille", Andy sanoi ääni värähtäen. Häntä varmaankin kammotti melkein yhtä paljon kuin minua. Vedin oven auki ja astuimme sisään.

"Nyt sitten ole hiljaa ja seuraa minua", kuiskasin.

"Minä olen aina hiljaa kuin hiiri."

Lähdimme hitaasti kuulostellen kävelemään eteenpäin. Kaivoin samalla esiin aseeni.

"Oh", Andy henkäisi. Hän ei varmaan koskaan ollut edes nähnyt asetta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ja olin siitä tyytyväinen. Minusta oli tarpeeksi inhottavaa ajatella, että kohta saattaisin törmätä työkaveriini ja joutua painamaan liipaisinta.

Kaikki ne yhteiset työvuodet.. Project Grimmin työkaverit olivat melkein kuin perheeni.

Käytävät mutkittelivat ja jokapuolella oli samannäköistä. Paikka haisi ummehtuneelta ja hengittäminen tuntui raskaalta. Olisin varmaankin eksynyt jos en olisi tuntenut reittiä. Äkkiä kuulin askelia kulman takaa.

Syöksähdin piiloon ja hengähdin hetken. Adrenaliini syöksyi humauttavana päähäni.

Tyhjensin ajatukseni ja loikkasin pois kulmasta.

Painoin liipasinta ja odotin. Onneksi aseessani oli vaimennin, koska äänet kaikuivat inhottavasti kiviseinistä. Kuulin vain pienen napsahduksen, kun luoti lähti lentoon ja surmasi Paulin ja Lennyn. Käteni vapisi holtittomasti. Laskin sen alas ja käännyin katsomaan ympärilleni.

"Öh.. oletko sinä kunnossa?" kysyin Andylta joka oli painautunut tiiviisti seinää vasten.

"O-olen", hän vastasi ääni vapisten kuin linja-auto mukulakivityksellä.

En halunnut edes ajatella, mitä olin tehnyt. Minua oksetti ja koitin kaikin voimin pitää kuvotukseni sisälläni. Kävelimme nopeasti ruumiiden ohi.

"Perillä ollaan", sanoin hiljaa. Ovi kielsi meitä astumasta sisään ja epäilin, että hälytys laukeaisi heti kun olemme niin tehneet. Meidän oli kuitenkin pakko.

"Tämä on sairaampaa kuin osasin kuvitella", Andy henkäisi.

"Hyvä kuitenkin, että he ovat kaikki hengissä." Tunnistin melkein jokaisen, olin nähnyt heidät kuvista. Siitä huolimatta oli aivan käsittämättömän omituista nähdä heidät kaikki siinä silmieni edessä.

Siinä he lepäsivät, kaikki samassa asennossa levollisen näköisinä. Tietysti Clarycen, numero seiskan, vuode oli tyhjä. Hänhän oli järjestön lemmikki.

"Ompa paljon Claryja, sinä siis todella puhuit totta. Apua."

"Clary on numero neljä. Ota sinä hänet niin minä pidän meidät turvassa"

  "Oletko sinä aivan varma? Kaikki ovat niin saman näköisiä.." hän aloitti. Ilmeeni vuoksi hän kuitenkin nosti Claryn käsivarsilleen sanomatta enää mitään.

Muistin, että minun oli aluksi tarkoitus seurata numero 1, Ninaa. Viimehetkellä Grimm kuitenkin päätti vaihtaa minun kohdettani. Mietin, että olisinko kiintynyt Ninaan yhtä paljon kuin Claryyn. Olisinko täällä tänään henkeni uhalla?

Heitä selvästikin valvottiin tarkasti pienistä mikrosiruista, jotka oli nyt asennettu heidän niskaansa. Minun olisi pakko kaivaa se irti hänen ihonsa alta.

"Tietysti sinä olet minun Claryni, näkeehän sen siitä miten katsot minua tajuttomanakin", Andy myhäili hiljaa. "Vastenmielinen idiootti", kuiskasin. Kuulin oven liukuvan auki takanani.

"Benjamin, mitä sinä täällä teet? Mitä täällä tapahtuu? Miksi sinä.." 

Hän tuijotti minua suoraan silmiin, kun ammuin häntä. Dennis oli paras ystäväni. Ainoa, joka minua ymmärsi. Ainoa, jolle saatoin kertoa mitä kaikkea me Claryn kanssa olimme tehneet. Ainoa, jonka tappamista tulen katumaan koko lopun ikääni.

Hän valui seinää pitkin oven eteen. "Lepää rauhassa ystäväiseni", kuiskasin. Jalkani tuntuivat olevan lyijyä. Päässäni kuului pelkkää surinaa. Sydämeni tuntui lakkaavan lyömästä.

"Tule, Andy. Meidän on aika lähteä."

********

Sillä lailla :D Mietin pitkään et tekisinkö tän Andyn vai Benin näkökulmasta mut näittepäs nyt että tähän päädyin. Vähän vähästen yöunien jälkeen ja pienessä päänsäryssä tän runoilin mutta nohh :D

Mitäs tykkäsitte? :)