Ongelmia pelitallennusten kanssa

Nyt kun muutettiin miehen kanssa Lontoosta takasin Suomeen, päätettiin saman tien tehdä tietokoneelle pieni remontointi. Hankittiin siis SSD-kovalevy johon asennettiin käyttöjärjestelmä ja muuta. Sillä saatiin tietokone toimiin ihan hirveen paljon sutjakammin, mutta jouduin luonnollisesti asentaan Simssit uudestaan.

Nyt jostain syystä en saa vanhoja pelitallennuksia toimiin! Tulee vaan teksti: Kohteen Everythingisland.sims ladattaessa tapahtui vakava virhe. On suositeltavaa että käynnistät sovelluksen uudestaan. Oon yrittäny ihan kaikkia temppuja mitä netistä oon löytäny, mutta aina vaan tulee toi sama teksti. Olisko kellään mitään ajatuksia?

Jos en saa sitä toimiin niin sitten mun täytyy vaan lopettaa tää tarina ja alottaa uus. En kyllä enää toista kertaa tahdo rakentaa kaikkee uudestaan simeistä lähtien D: Uudet pelitallennukset ja Sims muuten toimii ihan loistavasti, sain jopa HQ-modin toimiin nyt.  Ärsyttää niin vietävästi.

Osa 13. Pelastusoperaatio

Tervehdys jälleen!

Mun oli pakko vaihtaa Claryn ja sen kloonisiskojen silmät, koska ne aikasemmat bugitti. Niiden naamat meni ihan valkoseks. Toivottavasti ette häiriinny liikaa :) Lukuiloa!

*******

Aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta. Autio nurmi ympärillämme vihertyi kiivasta tahtia, kesä oli vihdoin saapunut. Tuijotin ikkunasta ulos iso, katkera pala kurkussani. Yritin kaikin voimin pitää turhautuneet kyyneleet sisälläni.

En edes tiennyt, miksi se häiritsi minua. Minä itse olin torjunut Andyn. Silti olisin halunnut niin kovasti pinkoa Evellen kimppuun, repiä tukon hiuksia hänen päästään, tunkea ne hänen suuhunsa ja katsella tyytyväisenä hänen kakomistaan.
"Sinä osaat siis maalata? Minä en osaa piirtää kunnolla edes tikku-ukkelia!" hän kikatti Andylle.

Kuulin heidän supatuksensa selvästi, aivan kuin he olisivat seisseet minun korvani juurella. En olisi halunnut kuulla. Olisin vaan halunnut lähteä, mutten pystynyt. Jokin piti takapuoltani tiukasti kiinni tuolissa.

Oli kulunut jo jokinen tovi, kun kykyni oli paljastunut. Sen jälkeen tunnelma mökissä oli muuttunut silminnähden. Kaikki olivat hiukan vaivaantuneita, eikä Evellen ja Andyn orastava suhde ainakaan helpottanut kenenkään ahdistusta.

"Sinulla on niin suloisen ruskeat silmät, voisin hukkua tuijottaessani niihin!" kuulin Evellen livertävän. Olisin halunnut pilkata häntä, nauraa hänen typerälle lehtikorulleen ja kertoa hänen kuulostavan yhtä idiootilta kuin Twilightin Edward. Siirappi suorastaan valui korvistani kaulalle.

Evelle sai minut tuntemaan itseni joksikin pallosimpun kaltaiseksi olioksi, vaikka olimme ihan saman näköisiä. Hänessä vaan oli jotakin, mitä olin aina toivonut itsessäni olevan. Jotakin, joka sai miesten jalat veteläksi ja housujen etumuksen pullottamaan. Keräsin voimani ja nousin hitaasti ylös. Halu kadota tästä maailmankaikkeudesta voitti viimein halun kuulla joka ikinen sana, jonka he vaihtoivat keskenään.

Oma vikanihan tämä on, sain mahdollisuuteni. Sitä paitsi onhan minulla vielä Benjamin, jos vaan onnistun löytämään hänet. Ja jos saan hänet vielä muistamaan minut. Claryce oli tuhonnut Benjaminin muistin täydellisesti. Silti uskoin, että jollain keinolla pystyisin palauttamaan hänen elämänsä takaisin hänen päähänsä. En suostunut uskomaan, että hän joutuisi rypemään kurjien ajatustensa keskellä koko loppuelämänsä. Painoin kädet puuskaan ja yritin pakottaa itseni rauhoittumaan. Kuulin Amalian hyräilevän hiljaa takapihalla ja suuntasin askeleeni sinne toivoen hänen kääntävän ajatukseni muualle. Olin kyllästynyt istumaan toimeettomana neljän seinän sisällä.

Viileä ilma sai hikisen pääni viilenemään ja tuskainen oloni helpotti. Hengitin syvään kesäisen raikasta ilmaa. Olimme päättäneet, että vain Andy sai käydä läheisessä kyläkaupassa hakemassa meille ruokaa. Kenenkään meistä ei ollut turvallista poistua mökistä. Tai niin ainakin Nadja uskoi. Hän oli omaksunut jonkin asteisen johtajan roolin tässä pienessä seurueessamme.

Amalia istui apaattisen näköisenä käsiinsä nojaten. "Mikäs sinua riepoo?" kysyin samalla kun kävelin pöydän ääreen ja istahdin häntä vastapäätä.

"Minua ahdistaa, kun emme tee mitään. Kaksi siskoistamme on vielä jossain, meidän pitäisi pelastaa heidät. En pysty elämään kun tiedän, että he ovat pulassa ja kaipaavat apuamme."

"Eikö meidän sinusta pitäisi etsiä heidät?" hän kysyi. Omatunto kouraisi vatsaani. En ollut uhrannut ajatustakaan järjestön armoilla oleviin sisariini, koska olin niin keskittynyt Andyyn ja Evelleen.
"Tietysti, meidän on pakko tehdä jotain. Minäkään en saa nukuttua heidän takiaan", huudahdin kiireesti.

"Oletko puhunut Nadjalle tästä?" kysyin. Olin arastellut Nadjan seuraa jo pitkään. Minua ahdisti, kun hän tietoisesti vältti koskettamasta minua edes vahingossa. En edes tiennyt, mikä hänen kykynsä oli. Hän ei selvästikään halunnut minun saavan sitä. Pikkulintu edessäni nosti pienen päänsä ja tuijotti minua tyhjillä, mustilla silmillään.
"En. Voisitko sinä mennä puhumaan hänelle? Minä yritän sillä välin etsiä heidät", Amalia pyysi. Hänen ilmeensä muuttui sulkeutuneeksi ja katsoin parhaakseni lähteä sanaakaan sanomatta takaisin sisään Nadjan luo.

"Meidän on pakko pelastaa heidät! Emme me voi vaan elää täällä esittäen, että kaikki on hyvin", ärähdin kiivaasti. Nadjan mielestä meidän olisi pitänyt nauttia tästä seesteisestä hetkestä, jossa nyt elimme.

"Mutta kaikkihan tavallaan on hyvin. Järjestö ei ikinä löydä meitä täältä. Sitä paitsi se on vaarallista, ne idiootit ovat varmasti parantaneet suojajärjestelmiään meidän pakomme jälkeen."

"Hmm.. Tietävätkö ne, että Evelle pystyy pysäyttämään ajan?" Nimen lausuminen sai taas ison möhkäleen nousemaan kurkkuuni, mutta nielaisin sen väkisin alas.

"Tietävät varmaan. Tai en minä tiedä. Miksi?"

"Heidän pelastamisensa on varmasti ihan helppoa, me vaan pysäytämme ajan ja se on siinä", vastasin iloisesti. Suunnitelmani tuntui melkein liian helpolta, mutta olin tyytyväinen koska pelastamisoperaatio antoi minulle edes jotakin tekemistä.

Päätimme lopulta, että minä ja Amalia lähdemme. Minun oli vaikeaa pitää yllä samaan aikaan kahta voimaa, joten minä vastasin ajasta ja Amalia johdatti meidät oikeaan suuntaan. Niinpä matkustimme iltapäivällä Skyfallin luonnontieteelliseen museoon.

"Tämä on sitten erikoista. Ihan oikeasti", Amalia kuiskasi minulle. En olisi voinut olla enemmän samaa mieltä. Ihmiset seisoivat jähmettyneenä paikoillaan kuin vahanuket. Oli karmivan hiljaista, edes tuulen suhinaa ei kuulunut. Sen lisäksi ajan pitäminen pysähtyneenä oli hirveän raskasta. Tuntui, kuin olisin kannatellut hartioillani jotakin näkymätöntä mutta järjettömän painavaa. Taakka painoi hartiani alas. Olin iloinen ettei minun tarvinnut olla yksin.

Etenimme hitaasti huoneeseen, jossa oli maatilan eläimiä. Ikävistä tunteistani huolimatta jokin lapsellinen osa itseäni alkoi hiipiä selkäpiitäni pitkin pikkuhiljaa kun lähestyimme paikalleen seisahtuneita ihmisiä.

"Katso nyt näitä, niin onnellisia ja rakastavaisia. Voi kumpa itsekin voisin vaan tulla unelmieni miehen kanssa museoon pussailemaan", huokaisin apeasti. Annoin katseeni kiertää kohti muita huoneessaolijoita.

Repesin nauruun katsellessani lasta, joka juoksi iloisesti eläimiä kohti. Hän oli niin iloisen näköinen. Muistin, kuinka sinkoilin pienenä Janen kanssa eläintarhassa häkiltä toiselle. Muisto sai suupieleni kaartumaan leveään, haikeaan hymyyn.
"Clary, jatketaan matkaa. Voit tulla tänne ihmettelemään joskus, kun meillä on vähemmän tärkeää tekemistä", Amalia hekotti.

"Senkin ilonpilaaja! Keskeytit ihanan muistelotuokioni!"
"No anteeksi kamalasti. Mennään seuraavaan kerrokseen, minun mielestäni he ovat siellä", Amalia nauroi.

"Vau. En tiennytkään, että ne olivat noin valtavia", kuiskasin haltioituneena.
"En minäkään. Äiti ei koskaan vienyt minua luonnontieteelliseen museoon." Amalian ääni kaikui hiljaisilla seinillä aavemaisesti.

"Ei minunkaan", vastasin. "Mutta pääsin sentään katselemaan oikeita eläimiä eläintarhaan."

"Kylläpä minulla on ollut kurja lapsuus."

"Meidän pitää sittenkin mennä alemmas, he eivät ole täällä. Tai ovat, mutta suoraan allamme", Amalia sanoi äkkiä. Ajan taakka painoi hartioillani yhä enemmän. En halunnut tietää, mitä tapahtuisi jos luovuttaisin ja antaisin sen painaa minut lyttyyn. "Mennään vaan äkkiä", hengähdin vastahakoisesti. Liikkumattomat dinosaurukset ja ihmiset loivat ympärillemme lumoavan kokonaisuuden, jota olisin halunnut ihmetellä vielä pidempään.

"Onpas erikoisia tyyppejä. Tai ainakin tuo huivipäinen. Ei täällä noin kylmä ole", kuiskasin. Jostain syystä en rohjennut puhua kunnolla ääneen.

"Maailma on täynnä mitä merkillisempää porukkaa, Clary hyvä", Amalia vastasi ja käveli ripeästi ohitseni ja alkoi tiirikoida lukkoa. Minä olisin halunnut päästää ajan taas käymään ja kysyä, keitä nuo kaksi olivat.

Huivipäinen tuntui niin tutulta. Ihan kuin olisin tuntenut hänet joskus. "Se aukesi!" Amalia hiiskaisi.

Kurkkasin sydän pomppaillen oven raosta. Huone oli tyhjä. "Minun on pakko laittaa aika takaisin päälle, jotta pääsemme hissillä alas." Minua jännitti niin että luulin pökertyväni, mutta hillitsin silti otteeni ajan painosta. Pelästyin hirveästi yhtäkkiä ympärillämme vallitsevaa meteliä, joka kuului kumeana suljetun oven takaa. Tartuimme toisiamme kädestä kiinni ja puristimme lujaa kunnes hissi saapui. Astuimme jalat tutisten hissiin ja laskeuduimme kellarikerrokseen. Veri suorastaan kohisi korvissani.

"Ainakaan mikään hälytys ei lähteny soimaan", huokaisin helpottuneena kun pääsimme perille. Sillä sekunnilla kun hissin ovet sulkeutuivat, kaappasin ajan takaisin hallintaani. Tällä kertaa se tuntui vielä kamalammalta, aivan kuin olisin hukkumaisillani. En saanut kunnolla happea, mutta pinkaisin silti Amalian perään ja lähdimme määrätietoisesti juoksemaan sokkeloisilla käytävillä.

"Oih!" Amalia huudahti ja pysähtyi kuin seinään. Kaksi mustapukuista vartijaa seisoi merkillisessä asennossa kulman takana.
"Mitä hemmettiä nuo oikein hommailevat?" Ahdistuksesta huolimatta minua nauratti. Vartijat näyttivät niin idiooteilta.

Ohitimme varovaisesti heidät ja jatkoimme matkaamme. Tunsin sisarteni olevan lähellä, vaikken pystynyt käyttämään Amalian voimaa.

"He ovat täällä, eivätkö olekin?" hihkaisin iloisesti. Kaikki oli mennyt niin hyvin. Liiankin hyvin.
"Niin ovat", Amalia kuiskasi ja alkoi väkertää lukon parissa. Hypistelin tuskastuneesti hiuksiani.

Pian lukko napsahti auki ja liu'utimme oven syrjään. Astuimme varuillamme huoneeseen.

"Missä ykkönen on?" ihmettelin. "Mitä me nyt teemme? Minä en jaksa pidätellä aikaa enää kauaa, me emme voi jäädä tänne etsimään häntä!" parahdin.
"Otetaan vaan hänet, etsitään toinen myöhemmin", Amalia kuiskasi ääni väristen.

"Miten ihmeessä minä saan sinut kannettua tuollaisessa asennossa?" pohdin ääneen. En uskonut hauisteni kestävän vaikka vahva olinkin. Kumarruin kuitenkin hänen ylleen ja nostin hänet käsivarsilleni.

"Ethän sinä olekaan niin painava kuin miltä näytät", mutisin. Tunsin hikikarpalojen tiivistyvän selässäni, kun yritin kaikin voimin pitää ajan pysähtyneenä. Korvassani alkoi tinnittää inhottavasti.

"Amalia, nyt lähdetään! Meillä alkaa olla kiire!" huohotin.
"Mihin ne tarvitsevat kaikkia näitä tavaroita? Miksi he tekevät meille näin? Minua pelottaa!" Amalia höpisi itkuisesti.

"En minä tiedä. Mutta ihan oikeasti, mennään jo! Minä en pysty tähän enää kauaa!" hiiskaisin. Polveni alkoivat vapista, mutta yritin pysyä rauhallisena. Minä pystyn tähän. Minä pidän tämän hallinnassa kunnes pääsemme pois täältä. Tahdonvoimastani huolimatta tunsin, kuinka paino harteillani kasvoi kasvamistaan.

"Tämä on niin-" Loppua hän ei ehtinyt sanoa, kaikki tapahtui niin äkkiä. Taakkani kasvoi liian suureksi, en saanut happea. Pelkäsin menettäväni tajuntani, ellen vapauttaisi aikaa taas. Sitten hälytyssummerit alkoivat soida.

*******

Noniin vihdosta viimein! Tällä kertaa kirjottaminen tuntu tosi hankalalta, varsinkin loppua kohden. Kuvat oli kyllä valmiina jo pari viikkoo sitten mutta en vaan jotenkin osannut kirjottaa mitään järkevää, siitä tämä viivästys :(

 Raportoikaa ihmeessä ajatuksianne :) 

Uusi simsblogi!

Ehtootailtaa :)

Päätin tässä aikani kuluks perustaa uuden simsblogin. Se sisältää (kohta) pelikuvia, kuvia mun rakentamista taloista, tekemistäni simeistä ja kaiken laista muuta höpötystä. Käykää ihmeessä kurkkaamassa!

Namupalleron Simslöpinät

Osa 12. Omatunto

Kaksi vuotta sitten:

Tuijotin eteeni mitään näkemättä. Yritin tuntea jotain, tuskaa, surua tai edes järkytystä. En pystynyt siihen. Tuntui, kuin aivoistani olisi kadonnut se osa, joka säätelee tunnetiloja.

Korvissani kaikui yhä isän varoittava huudahdus ja silmäni näkivät vain minua vastaan ajavan auton häikäisevät ajovalot. Miksei se idiootti vaihtanut pitkiä valoja lyhyisiin? Ehkä minä sitten olisin nähnyt sen. Sisälläni liikahti jokin ja kurkkuuni nousi ällötttävä pala.

Tai sitten en olisi nähnyt. Turhahan sitä oli enää vatvoa, tehty mikä tehty. Laitoin silmäni kiinni ja yritin unohtaa. En pystynyt. Silmät kiinni tunsin vielä voimakkaammin vatsaani uponneet tuulilasin sirpaleet. Tunsin jopa lämpimän veren maun suussani. Räväytin silmäni auki, minua kuvotti. Kuulin oven avautuvan kun veljeni tuli kotiin.

"Benjamin, anna jo olla. Se ei ollut sinun syytäsi. Oikeastaan se ei ollut kenenkään syy. Turhaan sinä märehdit siinä tuskissasi."

"Se oli kiinni vain sekunneista. Jos olisin ehtinyt jarruttaa, edes hiukan hidastaa niin ehkä isä olisi täällä eikä koomassa sairaalassa", vastasin hiljaa. En pystynyt katsomaan Oliveriin päin. Pelkäsin menettäväni itsehillintäni, jos katsoisin.

"Ja ehkä sinäkin olisit kunnossa", ääneni hiipui lähes kuiskaukseksi loppua kohden. Tykkäsin paljon enemmän siitä tunteettomasta puolestani. Tuska alkoi hiipiä rintaani lamauttavana. Päässäni sumeni ja polveni alkoivat täristä. Ei. Ryhdistäydy, ajattelin. Nyt minun täytyi pysyä tolpillani. Olin ainoa, joka nyt pystyi huolehtimaan meistä. Äiti oli jo seonnut. Sekin oli minun syytäni.

"Veliseni, se olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Se hirvihän juoksi tielle aivan itsetuhoisesti! Rauhoitu! Ei kukaan ole sinulle vihainen", Oliver henkäisi kyllästyneellä äänellä.
"Älä viitsi, minun takiani sinä istut tuossa tuolissa jalat halvaantuneena", henkäisin. Nousin ylös ja päätin lähteä töihin. En pystynyt olemaan kahdestaan veljeni kanssa. En halunnut nähdä häntä.

"Sinä et ehkä enää koskaan pysty kävelemään. Et enää koskaan voi pelata jalkapalloa. Et enää koskaan voi juosta maratonia. Minun takiani." Katsoin apaattisesti hänen ohitseen. Syyllisyys takoi päässäni kuin jomottava kasvain.

"Jos minä olen päässyt siitä yli, kyllä sinäkin pääset. Anna itsellesi edes hiukan armoa." Katsoin häneen kylmin silmin ja painelin sanaakaan sanomatta hänen ohitseen.

"Benjamin odota! Ihan totta, eihän äitikään.." Loppu jäi minulta kuulematta, kun harpoin nopeasti ovesta ulos viileään kesäiltaan.

"Yh, kuvottavaa", mutisin itsekseni, kun oksennuksen haju tulvi sieraimiini ja sumensi kaikki ajatukseni.

Otin vessaharjan käteeni ja aloin siivota. Olin töissä siivoojana jonkun porvarifirman kesäjuhlissa. Inhosin työtäni, mutta ainakin siitä sai rahaa. Äiti ei pystynyt tekemään töitä, koska oli niin sekaisin isästä. Siispä minä kärsin, mutten valittanut. Äiti katseli minua kuin murhaajaa. En mitenkään pystynyt uskomaan Oliverin sanoja siitä, ettei kukaan inhonnut minua kolarin takia.

Astuin ulos vessasta hihat suttuisena ja kuvottavalta löyhkäten. "Hyvää iltaa", sanoin kohteliasta tapailevalla äänellä käsiään pesevälle ukolle.

"Iltaa vain", mies sanoi ja katsoi minua tympääntyneenä peilin kautta. "Sinäkö olet siivoojana? Voisit vähän paremmin hoitaa hommasi, täällä on yhtä sotkuista kuin keskustassa teidän opiskelijoiden juopottelun jäljiltä!"

"Kun minä olin sinun ikäisesi, tein työni niin hyvin kuin oli mahdollista. Sen vuoksi olen nyt korkeassa asemassa, johon tuollainen vätys ei varmasti koskaan tule yltämään. Te nykynuoret olette ikävystyttävän laiskaa sakkia." Ennen kuin ehdin avata suutani, mies lähti harppomaan ripeästi pois vessasta potkaisten samalla vesiämpärini kumoon. Huokaisin kyllästyneesti, nostin ämpärin ylös ja tartuin mopin varteen.

"Helvetti soikoon mitä väkeä", mumisin ärtyneesti.

Ilta oli jo pitkällä kun pääsin lähtemään kotiin. Vessan ukon lisäksi olin saanut kuulla haukut niin monta kertaa, että ehdin jo turtua siihen. Kotimatkalla ajatukseni alkoivat vaeltaa hirvenkarvoissa, joita kaivoin tuskaisena veljeni suusta tämän maatessa tajuttomana ja verisenä auton vieressä.

Astelin rivakasti kohti kotia, mutta seisahduin kun huomasin pukumiehen, joka tuijotti minua. Hänen kanssaan oli toinenkin mies, joka näytti perin kyllästyneeltä seisoessaan kädet ristissä nojaten kerrostalon seinään.

"Hyvää iltaa, nuori mies. Minä olen Henry Albrech ja tarjoaisin sinulle töitä. Palkka on huomattavasti suurempi kuin mitä nostat tuosta siivoojan hommastasi ja työ mielekkäämpää."

"Millaista työtä? Siis mitä? Kuinka te tunnette minut?" sönkötin epävarmana.

"Me olemme tarkkailleet sinua pitkään ja tulleet siihen tulokseen, että olet oivallinen valinta meidän työntekijäksemme. Kerromme siitä enemmän sitten, kun tulet tapaamaan uutta esimiestäsi."

"Selvä, tulen mielelläni! Mutta mihin?" sanoin vähän turhankin innokkaasti. Jo pelkkä ajatus, ettei minun tarvitsisi kuurata rikkaiden vessoja, toi murheelliseen mieleeni pienen ilon pilkahduksen.

"Loistavaa. Herra Grimm toivoo tapaavansa sinut heti huomenna." Hän löi kouraani osoitelappusen. "Älä sitten suotta mainitse tästä ainakaan vielä kenellekään", hän sanoi iloisesti ja katosi valkopaitaisen kanssa yöhön. Tuijotin hämmentyneenä heidän peräänsä.

Olisin halunnut heidän kertovan enemmän tulevasta työstäni. En malttanut odottaa kuulevani lisää. Seisoin pitkän aikaa ulkona miettien, kunnes aurinko alkoi valaista ohuita valokaistaleita kapeiden kujien läpi. Loihdin kasvoilleni tyynen ilmeen ja astuin rappukäytävään ja kotiovesta sisään. "Tulithan sinä. Mikä sinua oikein viivytti?" Oliver kysyi.

"Me ehdimme jo syödä aamupalan mutta kyllä sitä sinullekin jäi", hän jatkoi.
"Minulla ei ole nälkä", mumisin. Ahdistus alkoi kovaa kyytiä hiipiä takaisin, kun näin veljeni istumassa pyörätuolissaan.

"Mihin sinä jäit maleksimaan? Me olimme huolissamme sinusta", äiti mutisi hiljaa. Minua kuvotti nähdä hänen luurankomaiseksi kutistuneet kasvonsa ja haistaa hänen viinalta ja tupakalta löyhkäävä hengityksensä.

"Kävin pienellä kävelyllä töiden jälkeen", vastasin kireästi. Raivo alkoi saada minusta otteensa. Jos jonkun, niin äidin olisin halunnut pysyvän järjissään. En olisi ikinä sanonut sitä ääneen, mutta kaipasin hänen hellyyttään ja tukeaan. Kurkkuani alkoi kuristaa.

"Sinä olet itsekäs. Veljesi olisi tarvinnut sinua aamutoimissaan, tajuatko yhtään kuinka paljon hän painaa? Meinasin katkaista selkäni auttaessani häntä suihkuun", äiti hiiskui vihaisesti.

"Anteeksi. Tulen tästä lähtien heti töiden jälkeen kotiin."

Mitä kummaa? Ajattelin kun saavuin osoitelapussa lukevan talon eteen. Tai ei se oikeastaan talo ollut vaan jonkinlainen vanha linna tai kartano. Tunsin äkkiä itseni kauhean alipukeutuneeksi, vaikka lämpötila hipoi kolmeakymmentä astetta ja tuulta ei ollut nimeksikään. Portaiden juurella seisoi kaunein nainen, jonka olin aikoihin nähnyt. "Sinä olet varmaan Benjamin?" hän huikkasi.

"Öh.. hei. Tai siis olen", vastasin ja heilautin typerän näköisesti kättäni. Idiootti. Ei kukaan enää tässä iässä heiluttele. 
"Seuraa minua", nainen käski vailla hymynkarettakaan.

Hölkkäsin hänet kiinni ja kävelimme vaiti linnan ovesta sisään ja sieltä koristeellisille käytäville, jotka toivat mieleeni museon.

Vihdoin, pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen saavuimme ovelle, jonka takana meitä odotti pitkä, harmaatukkainen mies. Käteni olivat likomärät hiestä ja pelkäsin kainaloideni löyhkäävän kuin rankkitynnyri. "Päivää, minä olen Benjamin Armsel ja tuota.. tehän kai kutsuitte minut jonkinnäköiseen työhaastatteluun?" sanoin urheasti.

 "Päivää. Minä olen Charles Grimm. Sinun työsi tulee olemaan erikoista ja saattaa herättää sinussa moraalisia kysymyksiä, mutta me emme ole kiinnostuneita niistä. Jos suostut meidän antamiimme ehtoihin, et kysele liikaa ja teet mitä me käskemme, paikka on sinun."

"Et saa myöskään kertoa työsi luonteesta kenellekään, et ikinä. Palkkaa saat niin paljon kuin tahdot."

"Öh.. hienoa. Koska minä aloitan ja mitä minun pitää tehdä?" En antanut epävarmuuden häiritä itseäni, koska halusin kipeästi saada työn. En edes tiennyt miksi, mutta jokin kaikessa salaperäisyydessä kiehtoi minua.

"Mikä sinua vaivaa? Et voi väittää, ettei tämä olisi jokaisen miehen unelmien työtä", Claryceksi esittäytynyt tyttö kysyi minulta.
"Ei mikään. Minä vain.. en oikein pidä valehtelemisesta." Herra Grimm oli pidätellyt minua monta tuntia kertoen uskomattomia tarinoita klooneista ja julmista tiedemiehistä, jotka olivat varastaneet hänen luomuksensa. Kaikki kuulosti niin epäuskottavalta. Eihän ihmisiä voinut kloonata? Sen verran minäkin olin seurannut biologian tunneilla. Tämä kaikki tuntui yhdentä suurelta huijaukselta. Kaiken kukkuraksi Grimm oli väittänyt, että näillä klooneilla olisi jotakin superkykyjä. Minun tehtävänäni oli selvittää, mitä ne ovat.

"Sen kun vain menet ja tuijottelet noilla lempeillä nappisilmilläsi, eihän kukaan voi sinua vastustaa", Claryce kuiskasi.

"Tämä kaikki kuulostaa vaan niin sekopäiseltä", huokaisin. Claryce hihitti hiljaa, painoi kätensä reidelleni ja laski kauniin päänsä olalleni.
"Maailma on paljon ihmeellisempi paikka kuin sinä luulet",

Äh. Tämä on typerää. Mitä minä muka tuolle sanoisin? Oli kulunut aikaa jo monta kuukautta, ennen kuin järjestö löysi ensimmäisen klooneista. Hänen jäljittämiseensä oli kulunut yllättävän paljon aikaa.

Rauhoitu. Eihän tuo ole edes ihminen, vaan joku koeputkihirviö. Sen kun vaan menet ja tervehdit. Lähdin kävelemään häntä kohti itsevarmasti.

Sitten hän käännähti.  Voi ei! Hän on niin kaunis. Ja inhimillisen näköinen! Miksi minä ikinä suostuin tähän. Tiesin, mitä järjestö halusi hänelle tehdä. Kuinka minä voisin auttaa heitä vangitsemaan ihan tavallisen tytön, joka ehkä oli kasvanut jossakin muualla kuin toisen ihmisen sisällä? Tämä oli väärin, hirveän väärin. Minua huippasi.

Lähdin kävelemään hänen perässään jännittynein askelin. Vain muutama enää, niin voisin sanoa jotakin. Ei. Minä en tahdo kenenkään joutuvan tutkijoiden ronkittavaksi pöydälle minun takiani. En tahdo satuttaa enää ketään. En koskaan. Aloin jäädä jälkeen, sitten seisahduin paikalleni. En halunnut olla mukana missään näin sairaassa.

Näppäilin tutun numeron kännykkääni ja odotin, kunnes hän vastasi.
"Herra Grimm, olen pahoillani, mutta en voi jatkaa. Tuo teidän touhunne ei ole oikein. En minä voi auttaa ketään kidnappaamaan viattomia ihmisiä."

"Anteeksi. Olen pahoillani", henkäisin nopeasti ja löin luurin hänen korvaansa paniikissa. Syvämeni takoi rinnassa kuin lentoon lähtevän kolibrin siivet, mutta mieleni oli rauhallinen.

Tiesin tehneeni oikein.

Palasin kotiin ahdistuneena. Tämä ei varmasti jäisi tähän. En tiennyt ketään, joka olisi lopettanut yhtäkkiä työnsä järjestössä. Pyyhin tuskanhikeä otsaltani, nostin katseeni ja parahdin kauhusta.

"Mitä te olette tehneet senkin hullut!" huusin kauhuissani ja juoksin veljeni elottoman ruumiin viereen.

"Älähän nimittele, poikaseni. Se tuntuu ikävältä", Lucerie myhäili muka harmissaan. En voinut uskoa tätä. En mitenkään.

"Miksi? Miksi te teitte tämän? Eihän Oliver ole tehnyt mitään!" Hän ei hengittänyt eikä hänen sydämensä lyönyt. Pohjaton suru meinasi viedä minulta tajun. Haukoin henkeäni.

"Herra Grimm vaan lähetti terveisiä, ettei meidän firmastamme noin vaan lähdetä. Tämä on katsos vakava asia", Lucerie tokaisi ja lähti pois hännystelijänsä kanssa.

"Anna anteeksi veli rakas. Anteeksi", kuiskasin ja painoin kasvoni hänen rinnalleen.

********

Ihan ensiksi, oon hirveen pahoillani että tässä kesti näin kauan. Tämmöstä taukoo ei enää tuu, koska nyt on taas kone kunnossa. Seuraava osa vois tulla jo aika piankin, koska se on kirjottamista vaille valmis. Ihanaa jos joku kuitenkin tästä tauosta huolimatta tätä vielä lukee :) 

Toisekseen, halusin vähän valottaa Benjaminin taustoja, koska se on niin oleellinen ihminen tässä tarinassa. Mitä tykkäsitte? Ajattelin tehdä enemmänkin osia Benjaminin näkövinkkelistä vielä jossain kohtaa ainakin. Tästä tuli aika pitkä osa mutten keksiny mitään muutakaan kohtaa mihkä ois voinu katkasta :D

PS. Oli ihan törkeen vaikeeta luoda kaikki simit ja rakennukset uudestaan, toivottavasti ne nyt on jollakin tasolla saman näkösiä kun ennenkin :D